Tuska. Tuska puhtaaksiviljeltynä, kiinteänä ja konsentroituna puristeena, jonkinlaisena läpitunkemattomana materiana. Nyt sitä oli sylin täydeltä ja parkkipaikalta oli edetty vasta parisataa metriä. Keuhkot loppuivat ensimmäisillä askeleilla, heikotus, hapotus, päänsärky ja aivojumi vaanivat nurkan takana.

Kolme viikkoa aiemmin oli Länsi-Alpeille pudotettu kahden metrin pommi ehtaa mannaa. Viimeisten hiutaleiden vielä leijaillessa lennot oli varattu ja suunnitelmat sinetöity. Miku Merikanto, Perniön lahja suksialppinismille, ottaisi taas kerran tasamaan lähettilään vastaan Marecottesin residenssissään ja taluttaisi valkoisiin seikkailuihin. Alppien voimistuva vitsaus, Föhn-tuuli ehti välissä puuttumaan peliin ja sulattamaan puuterihaaveet. Saapuessani pelipaikoille ei Chamonixissa pyörinyt ainutkaan hissi eikä herra Kannolla ollut muitakaan hyviä uutisia. Mahdolliset lumet olisivat 3000 metrissä.

Ensimmäisenä aamuna joukkoomme liittyivät Chamonixin freeride-hurjimus Niko Pettersson ja Wallisin parhaiten varjeltu salaisuus, porraskone Henri Kuokkanen. Pitkä taivallus parissa tonnissa sijaitsevalta solalta kohti Sveitsin ja Italian rajan Mont Velanin 3470m huippua alkoi.

Kauden aloitus suoraan tasamaalta oli todella karu. Vajaahappiseen päähän ei mahtunut juuri muita ajatuksia kuin itseruoskinta henkisestä ja fyysisestä heikkoudesta. Puuskutuksen sumussa mieli harhaili pakittamisverukkeissa ja lajin vaihdossa mihin tahansa helpompaan.

1200 nousumetrin kohdalla Nikonkin kone alkoi onnekseni yskiä ja sain seuraa sivukuruun vuorikauriiden kauhoessa yhä paranevassa lumessa kohti vuorenhuippua.

Totaalipysähdyksen seinän iskettyä käännyin havainnoimaan ympäristöä. Paikka oli majesteettisen kaunis. Aurinko alkoi taittua kauas Mt Blancin massiivin taakse. Aiemmat ajatukset koko touhun järjettömyydestä tuntuivat yhtä etäisiltä kuin kaikki se mitätön pieni puuhastelu jolla tavanomaiset päivät täyttyvät.

Suksille päästessä maailma kirkastui entisestään. Sujautimme Nikon kanssa pintapehmenneen kurun täydellisessä flowssa, keräsimme ryhmän kokoon ja jatkoimme tyytyväisinä jäätyneille korppukentille.

Seuraavana aamuna tuntui että Neptunuskin olisi ollut lähempänä ja saavutettavampi kuin tavoitteeksi asetettu Marecottesin maamerkkivuoren Luisinin huippu. Matka alkoi samalla iskuryhmällä kesäisissä puitteissa.

Matkan edetessä homma alkoi aueta. Henkka ja Miku polkivat askelmia ja porukassa oli niin hyvä tunnelma kuin vain hyvien ystävien kesken vuorilla voi olla. Lähestymiskurussa päästiin mixtakiipeilyn makuun ja väsymys hälveni tekemisen vallatessa keskittymisen.

Luisinin eteläkurussa ohitettiin päivän point of no return. Tästä eteenpäin ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin ehtiä kiivetä vuoren yli ja laskemaan alas ennen pimeää.

Suuri osa kiipeilystä oli upeaa kalliokiipeilyä ilmavalla harjanteella. Muuveihin keskittymisen myötä poistuivat niin uupumuksen rippeet kuin kaikki maailman murheetkin.

Miku saavutti Luisinin huipun iltäpäivän taittuessa kohti iltaa.

Muu joukko seurasi heti perässä ja pian huipulla loisti auringon kanssa kilvan neljä onnellista miestä. Tuuli oli tyyntynyt täysin ja näytti kuin koko maailma olisi pysähtynyt.

Aurinko alkoi taas taittua horisonttiin. Oli tiedossa että suunnittelemaamme itäkuruun pitää virittää ankkuri välilaskeutumiselle, neljän laskijan operaatiossa palaa aikaa ja kurun jäisyys oli täysi kysymysmerkki. Koska ryhmän jäsenillä oli ajatus harrastaa jatkossakin muutimme suunnitelmia. Vuorelta pääsi myös takalaakson kautta pienellä kiipeilyllä Goletten harjanteelle ja laskemaan siitä kautta rinnealueen jäänteille.

Patojärvilaakson laskulle sattui parikin kertaa Föhniltä piiloutunutta laatulunta. Jos laskiessa kiljuminen ei aiheuttaisi myötähäpeän tunnetta olisi ryhmästämme irronnut huudahdus jos toinenkin.

Goletten harjannetta lähestyessä kuu saapui valaisemaan reittiämme.

Lasku Golettelta oli hauskaa otsalamppurymistelyä eikä loppumatkan urille jäätyneellä rinnealueellakaan tainnut irrota keneltäkään paikkoja hampaista.

Pikaiskuni viimeisenä päivänä ei ollut aikaa täysimittaiseen vuoristomanööveriin. Kiitos siitä Universumillle! Sionin laakson luoteisnurkan Ovronnazista löytyivät pyörivät hissit jotka hilasivat meidät Mikun ja Niirasen Villen kanssa suoraan luonnonlumirajalle. Tästä lähdettiin katsomaan miten pitkälle lähivuoristoon ehditään ennen illan paluulentoani. Skinnaaminen painoi taas jaloissa mutta matka eteni jotenkuten.

Eteneminen muutti taas luonnettaan kun pääsimme kalliokiipeilyosuudelle. Kivi tuntui luotettavalta, hyvältä ja oikealta. Kaverit virnistelivät ja aurinko paistoi.

Aivan liian pian olimme pikku huipulla. Tästä matka veisi enää alas ja kotiinpäin. Alamäessä kävimme läpi sulaneen ja jäätyneen lumen eri ilmenemismuodot ja lopulta kurvasimme parkkipaikalle ehjinä säilymisestä tyytyväisyyttä pursuavina. Kiitos Miku, Henkka, Niko ja Ville upeista päivistä!

Vuoret ovat varusteille lahjomaton testikenttä. Mitään turhaa ei voi kantaa mukana ja kaiken mukanaolevan tulee toimia pomminvarmasti. Mukana on aina yksi vaatekerta, jolla pärjätä alppiauringon kesäisestä paahteesta vuoren kupeesta repiviin talvimyrskyihin. Kuorien tulee olla kevyet, mutta kestää raapimista vertikaalikivikoissa. Parhaassa tapauksessa kuoriasu toimii turvapaikkana jonka sisällä kaikki on aina hyvin tapahtuipa ulkopuoliseesa todellisuudessa mitä tahansa.

Mukana ollut Peak Performancen Heli Gravity -asu vaikutti täydelliseltä vuoritouhuihin. Leikkaus oli rento muttei löysä. Liikkuminen kaikkiin tarvittaviin suuntiin tuntui luontevalta. Jääraudoilla ei kompuroinut lahkeisiin ja jämäkät lumipussit pitivät lumet monoista hangessa kahlatessa. Takin hihojen sisäänrakennetut rannesuojat ovat hieno yksityiskohta jolla pidetään viima ja pakkanen ulkona – omassa tapauksessani vain viima. Yhtä suuren vaikutuksen kuin loppuun asti detaljoitu Gore-Tex -asu teki Peakin Heli Mid-layer väliasu. Oivallisen merinon, polyesterin ja elastaanin sekoituksen ansiosta asu joustaa, lämmittää, kuivuu nopeasti sekä kestää kulutusta selkeästi paremmin kuin pelkkä merino. Napakka leikkaus, riittävän pitkät hihat, huppu, kokopitkä vetoketju ja miellyttävä tuntuma iholla viimeistelivät uudet suosikkivaatteeni, joita ei halunnut ottaa pois edes tajunnan rajamailla päivän päätteeksi hortoillessaan.

– Pekka Pakkanen

Kuvat: Miku Merikanto, http://mikumerikanto.blogspot.fi/

Lue lisää