Ultralight-Pilgrimage, Osa II Vaellus

Vettä, kaasua ja rytmin hakemista

Jari Virman vaelsi lähes 600 kilometrin reitin ottomaanien sydänmaiden halki, Istanbulista Konyaan keväällä 2018. Tässä blogikirjoituksessa hän kertoo valmistautumisestaan matkaan, kokemuksistaan tien päältä sekä matkastaan jälkeenpäin. Vaellukseen pohjaava teatteriesitys Tie Konyaan esitetään Kansallisteatterissa 26.4.-7.9.2019.  

 

Ensimmäinen tehtäväni Istanbulissa oli kaasun löytäminen keittimeen. Se ei ollutkaan ihan yksinkertainen operaatio vapunpäivänä miljoonakaupungissa, mutta Aasian puoleisella laidalla kaupunkia oli retkeilykauppa, josta sain lopulta kaasua. Sieltä matka jatkui bussilla starttipaikkaan Iznikiin.

 

The Evliya Çelebi-waysta on tehty kirja karttoineen. Olimme kirjailijaan yhteydessä, hän antoi vinkkejä alkumatkaan sekä postitti teoksensa meille. Reitti on viitoitettu  sekä merkitty maastoon, hyvin pitkällä merkkausvälillä. Vaikka kirjaan on merkitty kaupunkeja, kyliä, kylpylöitä, historiallisia nähtävyyksiä ja vaikka ja mitä, niin en lukenut kirjaa juurikaan vaan katsoin mitä eteen tulee. GPS-laitteeseen olin ladannut koko reitin reittipisteineen.

 

 

Ensimmäisien päivien aikana kävi hyvin selväksi, että Turkissa on vettä joka puolella. Reitin varrella oli 2-5km välein lähteestä suoraan vettä pulppuavia juomapaikkoja. Tämän lisäksi valtaosin islaminuskoisessa maassa löytyy hyvin pienistäkin kylistä minariteetti ja moskeijaan mennään sisälle vasta kun jalat, kädet, korvat ja suu on pesty… (rituaali, jonka itsekin opettelin, kun kävin moskeijoissa).

 

 

Eli vettä löytyi aina ja joka puolelta. Uskoon liittyvä Ezan, eli viisi kertaa päivässä minareetista kajahtava islamilainen rukouskutsu tuli tutuksi, joten poistin rannekelloni kädestä . Rukoukseen kutsu kuuluu välillä hyvinkin kauas. Äänimaisema oli huikea vuorillakin, kun laaksosta, kylä kerrallaan, alkoi kuulua rukoukseen kutsu laulaen nykytekniikalla vahvistettuna, “laulajan” omalla soundilla tietenkin.  Myös auringonlaskun ja -nousun rytmiin sopeutuminen tapahtui jo varsin aikaisessa vaiheessa. Vesihuolto, luonnon, kehon, “rukousrytmin” ja sitä kautta päivän rytmitys alkoi löytymään. Alkumatkasta oli päivisin melko kuumaa, lähempänä kolmeakymmentä astetta, kun taas öisin lämpötila laski kymmenen asteen pintaan.

 

Joka kerta kylään tullessani, kyläpäällikkö tai joku muu tuli kysymään teelle ja usein myös vastasin kutsuun. Näissä tilanteissa lähinnä kuuntelin keskustelua, kun en osannut turkkia. Opettelin muutamat perussanat. Finland, Evliya Celebi, Mevlana Rumi, Istanbul-Konya sekä siihen perään miimikkaa kävelystä selvittivät usein millä asioilla liikun . Sen jälkeen tuli taas tekstiä turkiksi, lisää teetä ja minä nyökkäilin. Lähtöä tehdessäni maanviljelijät tunkivat luumuja taskuuni, antoivat syödä kirsikoita puista sekä lastasivat leipää rinkkaani.

Luonto, eläimet ja kukkaloisto

Turkissa paimennetaan paljon lampaita, ja niitä on joka puolella. Niin on myös paimenia sekä vasikankokoisia lammaskoiria, eikä niiden haukku ole aina sitä ystävällistä. Koirat suojelevat laumojaan, käytös riippuu paljon isännästään. Joka kerta, kun näin lammaslauman, pysähdyin ja odotin, että näen isännän jossain: he saattelevat koirien ohi nätisti tai kivittävät koiriaan kauemmaksi. Kiviä taskuun ja heität koiria kohti oli usein ohje. Koirilla oli vaikuttavan näköiset 20cm piikkipannat kaulassaan, koska sudet saattavat käydä koirien kurkkuun kiinni. Susista varoiteltiin, ohitin aiheen, mutta varmasti joku susi näkikin minut,  ainakin leirituleni.

Usein näiden koirien kanssa kävi mielessä, että olisi pitänyt olla joku ase mukana, mutten olisi kylläkään tarvinnut sitä. Paimenet olivat varustautuneet asein susia vastaan ja metsästääkseen. Eräs nuorimies esitteli minulle lounaalla alkeellisessa majassaan, 9mm-pistooliaan, jolla oli hiljattain ampunut suden, pääasiassa heillä oli haulikkoja. Pari kertaa koirat “hiippailivat” ja haukkuivat telttani lähistöllä. Virittelin varmuuden vuoksi puukkoja kiinni vaellussauvoihini, suihkutin teltan liepeet täyteen hyttysmyrkkyä sekä turvasin ruokani sisätiloihin. Mitään ei kuitenkaan käynyt.

 

Turkissa on 12 myrkyllistä käärmelajia, suurin osa kyy lajeja. Kerran yksi iso, mikä lie ollut lajiaan, lähti nopeasti luikertelemaan minusta poispäin vauhdilla, kun olin taas “oikoreitillä” ruohikkoisella pellolla.   Toisen näin, sillä kertaa vesikäärmeen, kun olin perhokalastamassa avojaloin polviini saakka vedessä eräällä turkoosilla järvellä. Vuoristossa näkyi myös aika korkeallakin kilpikonnia, myös paljon erilaisia lintuja sekä pienempiä liskoja. Kukkaloisto on toukokuussa kauneimmillaan. Kalastus ei onnistunut reissulla ollenkaan vastoin alkuperäisiä suunnitelmia. Milloin joki oli täynnä sammakoita; milloin alue, josta kartan mukaan olisi pitänyt löytyä koski / suvantoalue, uoma olikin metsittynyt ja kasvanut täyteen umpeen. Tälle tielle ei kuulunut kalastus, vaikka näin intohimoisena kalastajana toivoin ja kuvittelin. Taimenta (alabalik) viljeltiin monessakin paikassa.

Poiketen monista muista pyhiinvaellusreiteistä, en myöskään tavannut ketään muuta vaeltajaa reitillä tai reitin ulkopuolella. Turkissa vaeltaminen ei ole vielä suuressa huudossa, vaikka tietynlainen camping ja retkeily onkin nousussa. Myös mahdollisuudet boulderointiin ovat erinomaiset. Testasinkin muutamia kallionseiniä ,  “kahvat” kalliossa olivat kuin kiipeilyä varten suunniteltu.

Äärimmäisen ystävällisiä ihmisiä

Ihmiset kutsuivat minua alati teelle, syömään sekä koteihinsa yöksi. He myös tarjosivat kyytiä paikasta toiseen traktorilla, mopolla, aasilla. Kerran isä ja poika olivat paimenmökkinsä pihalla rakentamassa aasille aitausta. Matkalainen pysäytettiin ja pian oli keskellä polkua pöytä ja pöydässä parasta. Perheen isä huutonauroi, kun juttelin paimentolaisten kanoille suomeksi kana, kana, kana. Minut kutsuttiin paimentolaisten luokse yöksi. Kuuden neliön olohuoneen/keittiön lattialla syötiin ruhtinaallinen luomuillallinen, perheen muiden lasten palattua paimesta sadan lampaan kanssa.  Aamulla minut saateltiin matkaan aasin kyydillä ylös vuoristoon.

Viikon kävelemisen jälkeen iski ankarat vesisateet ja jumituin kaupunkiin. Minun piti ostaa kesken reissun sadehousut, jotta pääsisin jatkamaan matkaa. Jäin hieman aikataulusta jälkeen, niinpä lähdin oikomaan Celebi wayta Kütahyan kohdalla kohti Çavdarhisaria. Päätin reitin, hiukan oikoen, sen päätepisteeseen Simaviin kaupunkiin, jossa hakeuduin halpaan hotelliin (8€/yö) lataamaan akkujani. Illemmalla ravintolaan turkkilaiseen saunaan ja hierontaan. Kävin reissussa kolme kertaa turkkialaisessa saunassa. Täytyy sanoa, ettei se ole mitään kevyttä taputtelua, kun hamamin hierojat muljivat hartioitani pehmeiksi. 

Kompassi kohti Konyaa

Ensimmäinen reitti, eli ns. ”suoritettava” osuus oli kävelty parissa viikossa. Nyt kompassi kääntyi kohti Konyaa. Tänne ei ollutkaan mitään valmista reittiä, kuten tähän saakka oli ollut. Sen sijaan olisin nyt täysin omilla reiteilläni. Olin tutkinut reittivaihtoehtoja kartoista ja valitsin starttipaikakseni Afyonkarahisarista hieman kaakkoonpäin sijaitsevan pienen kylän, josta pääsisin Beyşehir Gölu-luonnonsuojelualueen kautta Beyşehirin kaupunkiin ja siitä eteenpäin Konyaan.

Matka Beyşihiriin oli pääasiassa maantiekävelyä. Välillä joku maatyöläinen tarjosi kyytiä traktorilla tai kastelukone-ajoneuvolla, kerran kuljin pienen matkan santarmien kyydissä. He veivätkin minut retkeilymajaan, kalashnikovit rennosti olalla heiluen, ja järjestivät minulle yksistään neljän hengen asuntolahuoneen. Yksi santarmeista puhui oikein hyvää englantia ja kertoi, ettei reppu/vaellusmatkailu ole Turkissa  kovin tavallista. Kovin olivat myös kiinnostuneita matkani tarkoituksesta. Pyrin muutenkin koko matkan näyttämään mahdollisimman vähän sotilaaksi värväytyvältä. Syystä, että Konyasta ei ole kovinkaan pitkä matka Syyrian rajalle. Konfliktialueita kohtihan lähtee usein ihmisiä, jotka kaipaavat elämäänsä vieläkin kovempaa kontaktia.

Beyşehirin ylängöltä sain mopokyydin kaupunkiin eräältä turkkilaisnorjalaiselta mieheltä, joka lopulta ajelutti minua ympäri kaupunkia, vei moskeijoihin, paikalliseen kouluun moikkaamaan lapsiaan, hamamiin sekä Ramadanin aikaan, auringon laskun jälkeen syömään ystäviensä kanssa. Hän hoiti minulle myös majoituksen  opiskelijamajoituksesta, joka tässä vaiheessa reissua tuntui viiden tähden hotellilta.

Viimeinen etappi Cay-Beyşehir-Konyaan kulki luonnonpuistojen läpi. Vedin sen ilmeisesti aika flowssa, koska siitä pätkästä ainoat muistikuvat ovat aamurutiinit, kävelyä, lepoa, ruokaa, iltatoimet, seuraavan päivän reitin suunnittelu, unta ja paljon unia ja sitä seuraava päivä… Rinkka oli tässä vaiheessa jo todella kevyt ja mahdollistivat pitkät päivämatkat. Tein loppumatkasta pienen virhearvion karttakäyrien suhteen ja väsytin itseäni ylämäki-alamäki rallilla. Suuntasin pohjoisen puoleiselle maantielle. Oli kuuma ja nälkä. Oli siis muslimien paastokuukausi, Ramadan ja ruokaa ei ollut tarjolla päivällä niissä muutamissa maantien varrelle osuvissa ravintoloissa. Lämmitin viimeisen munakokkelievääni, ja tarkoitukseni oli viettää viimeinen yö 20km päästä Konyasta. Kävelin moottoritien reunaa ja tienpenkereitä. Myös poliisit tutkasivat minut yhdessä vaiheessa ja nauroivat, kun vedin heistä ohi – varmaan melkoinen hullun kiilto silmissäni. Mutta pitihän sitä kuitenkin pysähtyä ottamaan vielä selfiet, kun Turkin poliisi ystävällisesti vaati. Viimeiseen suunniteltuun leiripaikkaan oli matkaa 5 km, ja aloin siinä vaiheessa olemaan matkasta aika poikki ja tiloissani.

Viereeni ajoi pari nuorta miestä, jotka olin tavannut aikaisemmin tienvarsiravintolan pihalla, missä olin kysellyt silmät lautasina avoinna olevaa ruokapaikkaa. Miehet tarjosivat kyytiä ja sanoin, että voin tulla tienristeykseen, josta viimeiselle leiripaikalle oli vain 2km matkaa. Ajoimme kuitenkin risteyksen ohi, koska miehet eivät ystävällisyyspäissään suostuneet uskomaan, että minun piti kävellä Konyaan. Sen sijaan he päättivät, että tottakai vieras muukalainen viedään samalta istumalta Konyaan ja siellä suoraan Mevlana-museoon. En saanut pysäytettyä autoa ja väsymyspäissäni sanottua tarpeeksi ponnekkaasti, että nyt Seis! Auto ajoi siis suoraan Konyan ytimeen ja sieltä suoraan Rumi Mevlanan mauselomiin, jonne minun oli ollut tarkoitus saapua melkein kuukauden vaelluksen jälkeen, kävellen. Olin henkisesti vielä 25km päässä Konyasta, ja aivan pihalla, että mitä ihmettä juuri tapahtui. Tunsin, että oli pakko päästä siitä hullunmyllystä ja kävelin sisään ensimmäiseen näkemääni halpaan hotelliin ja otin huoneen. Tunsin, että olin pettänyt itseni, Ap:n, tien, koko reissun idean, koska olin tullut autolla, enkä kävellen  Konyaan…kyyneleet valuivat.

 

Seuraavana päivänä matkustin bussilla takaisin siihen kohtaan, mihin olin edellisenä päivänä jäänyt. Viimeinen etappi osoittautuikin sitten melkoiseksi egon myllytysmatkaksi. Jouduin mm. säätä pakoon kallioluolaan, kun taivas repesi ja tuli aivan uskomaton ukonilma. Ukkosen äänet kuulostivat siltä, kuin käynnissä olisi ollut ilmataistelu: taivaalta tuleva ääni oli hyytävä.  Illalla pääsin omin jaloin kaupungin rajalle, ja silloin saavuin myös henkisesti Konyaan. Tunteet purkautuivat nyt ilosta, onnesta, tuskasta…

Euforian tunne esikaupungin läpi kävellessä oli sanoinkuvaamaton. Mevlana Rumi-hotellin rappuset menivät vielä kevyesti ylös. Seuraavina päivinä jalat olivat kuin puu tukit.  Tämä osa kävelystä oli tehty.  Kävin uudelleen Mevlanan mauseloumissa, tällä kertaa myös henkisesti. Kävin viimeisten päivien aikana hamamissa, tapasin dervissejä, fiilistelin reissua, nukuin 12 tunnin yöunia sekä noutamassa Sufi trailin (tietämättäni) minulle myöntämän diplomin ja kirjan siitä, että olin saapunut kävellen Konyaan. Sain myös kuulla, että Sufi Trail tekee ohjattuja vaelluksia Konyaan. Heillä on myös kirja omasta reitistä, varustettuna erittäin kattavalla oheismateriaaleilla ja kartoilla, jos Evliya Çelebi-way tai suora Istanbul-Konya reitti, vaikka sattuisikin kutsumaan jokakuta lukijaa vaellukselle…