Tour de Kebnekaise – Osa 2

Tarfalan tuvan aamupalamaisemat

Ensimmäisessä osassa suuntasimme Nikkaluoktasta Sälkan tuvalle laskukamppeiden kanssa ja hiihdimme hienon pitkän päivän kohti Tarfalaa. Ensimmäisen osan pääset lukemaan tästä.

Tarfala

Aamu valkeni Tarflassa hitaalla aamulla. Keli näytti hyvältä ja aamutoimien jälkeen pakkasimme reput ja suuntasimme nenät kohti viereistä reilu pari tonnista huippua Kaskatjåkkoa. Ajatuksena oli laskea etelän puolen siivu, varsin hieno pitkä seinämä noin 35 asteen rinnettä. Edelliseltä päivältä oli merkkejä auringon lämmöstä etelän puolen rinteillä, joten ajoitus olisi tärkeää, jos haluaisimme laskea jotain muuta kuin jäistä rinnettä. 

Jannella oli heikko olo aamulla ja hän päätti pitää välipäivän laskemisesta, jotta olisi iskussa seuraavaan päivään.

Piippareiden tarkistus ennen laskupäivää group check toiminnolla

Matkalla ylös tapasimme alueen vyöryennustetta tekevän teknikon. Hän sanoi, että hänen kohdallaan tämä on ensimmäinen talvi kun tähän aikaan vuodesta on näin stabiilit olosuhteet lumipeitteessä ja huomattavia epästabiileja kerroksia ei ole havainnoitu.

Vanhan jäätikön loppupuolella nousu jyrkkeni ja teimme harjoituksen vuoksi skinnauksesta monorautoihin vaihdon jyrkässä ja jäisessä kohdassa. Jatkoimme nousun jyrkempää osiota monoraudoilla ja ylempänä meitä odotti jälleen tuuleton auringonpaiste. Ilmeisesti klassista Kebnekaisea.

Pidimme lyhyen tauon nousun puolivälissä ja jatkoimme bootpackaten leveää harjannetta pitkin kohti jyrkkenevää nousua ja lopun cruxia, joka oli täydellinen paikka hakun käytön harjoitteluun bootpackauksessa. 

Cruxin jälkeen päästiin jatkamaan skinnaten kohti huippua. Ylempänä lunta oli vaihtelevasti ja kiviä oli siellä täällä näkyvissä. 

Tuulettomalla huipulla nautittujen voileipien jälkeen jatkoimme laskettavaa seinää kohti. Ylempänä seinää seikkailimme kivien väleissä harjoitellen hyppykäännöksiä. Alempana Kaskastjåkkon eteläseinällä maaliskuinen aurinko oli lämmittänyt lumen pintaa juuri sopivasti ja tarjosi todella miellyttävän ja pitkän laskun alas Tarfalan laaksoon. 

Paluu Tarflapäivän jälkeen tuvalle. Takana päivän laskulinja Kaskastjåkko. Kuva: Janne Koivistoinen 

Heini oli saanut yllättävät työt hoidettua ja hiihti iltapäivällä tunturiasemalta Tarfalaa. Hän liittyi seuraavan päivän suunnitteluun mukaan.

Illalla kävimme läpi seuraavan päivän reittisuunnitelmaa ja navingointia whiteoutissa paperikartan ja kompassin avulla. Tulevaan päivään liittyen kävimme läpi myös jäätikkö- ja köysi tekniikoita seuraavan päivän köysistössä liikkumista varten.

Tarfalasta Kebnekaisen huipulle ja yöksi tunturiasemalle

Aamulla kello soi taas hyvissä ajoin ja leipätehdas käynnistyi auringon valaistessa Tarfalan laakson pohjaa.

Aamutoimiin on kulunut noin tunnista puoleentoista heräämisestä siihen asti kunnes skinit olivat laskuvälineiden pohjassa. Tänään vuorossa olisi nousu Isfalls-jäätikköä pitkin kohti Kebnekaisen eteläistä huippua. Reitti jäätikköjä pitkin Tarfalasta Kebnekaisen eteläiselle huipulle on todella vaikuttava ja laskulinjoja seinillä on todella paljon eri olosuhteille ja taitotasoille. Reitin varrella railoja ja isoja vyöryjälkiä näin maaliskuun alussa näkyi paikoin.

Kebnekaisen harjanteelle on tehty fixatuista köysistä reitti ja teimme kiipeilyyn tarkoitetusta slingistä via ferratan setin tyyliset kaksoisturvaköydet ja lähdimme kiipeämään monoraudoilla ylöspäin. Kiipeilyosuudella oli pari ihan jo kiipeilyä vaativaa paikkaa ja varsin kivistä, joten alumiiniset monoraudat olisi saanut potkittua mutkalle kiviin osuessa. Toki näin pidemmällä reissulla keveys on aina valttia varusteissa, mutta paras vaihtoehto hiihtämiseen ja bootpackaukseen olisi omasta mielestä raudat vähintään metallisilla tai teräksisillä etupiikellä, ja grammanviilaajalle alumiininen takakappale.

Kohti fiksattua “via ferrata” tyylilstä reittiä. Reitti kulkee vuoren seinämällä näkyvää lumikaistaletta pitkin.

Kebnekaiselle kiivetessä ei varsinaisesti tarvitse kiivetä koska fixi köysistä on helppo nykiä itseään ylöspäin, mutta reitti on kuitenkin jyrkkä. Liukastuminen tai horjahdus pysähtyy köysissä oleviin solmuihin, vaikka useamman metrin pudotus silloinkin tapahtuisi. Kiipeily osuuden jälkeen huipulle saa vielä hiihtää noin kilometrin matkan kivien keskellä ja laskuvaihtoehtoja on muutamia riippuen olosuhteista. Kävimme kääntymässä Eteläisellä huipulla, jota päällystää vanha sulava jäätikkö. Joitain vuosia sitten eteläinen huippu oli pohjoista korkeampi ja samalla Ruotsin korkein huippu.

Reissun korkein toppi, Kebnekaisen sydtoppen noin 2097 m Kuva: Janne Koivistoinen

Heini Kebnekaisen huipun kiipeilyosuudella. Kuva: Elina Mäkinen

Käännökset ilta auringossa Kebnekaisen eteläisen huipun alapuolella. 

Laskimme ja laskeuduimme samaa reittiä alas ja iltapäivän hämärtyessä suuntasimme kohti Kebnekaisen tunturiasemaa. Laskun aikana saimme laskea monipuolista lunta, auringon kerran sulattamasta lumesta jäähän, aaltopeltiin ja tuulen kuljettamaan puuteriin. 

Illalla majoituimme tunturiaseman vanhalle puolelle tunnelmalliseen hostelli henkiseen majoitukseen.

Vuorossa välipäivä

Sääennuste näytti ensimmäistä kertaa heikompaa säätä ja päätimme pitää välipäivän isommista verteistä ja lähdimme tunturiaseman takaa löytyvälle pienelle jyrkälle rinteelle käymään läpi erilaisia tekniikoita lumen observointiin, skinnaamiseen, bootpackaukseen, hakun käyttöön, ankkureiden rakennukseen ja laskeutumiseen liittyen. 

Näihin liittyen tuntuu, että näitä tekniikoita tulee harjoiteltua liian vähän ja usein myös lähinnä helpossa maastossa, vaikka haastavammassa maastossa muuttujien määrä lisääntyy ja toiminnan pitää sujua rutiinilla. 

Tunturiasema on viihtyisä ja vaihtoehtona on kokata budjetin mukaan ruuat itse tai syödä ravintolassa. 

Söimme yhden illallisen ravintolassa, jossa tarjottiin todella maukasta, rentoa ruokaa paikallisista raaka-aineista tyylikkäästi annosteltuna. Lounaalta löytyy buffet, johon ehtii vielä lyhyen hiihtopäivän päätteeksi syömään vatsan täyteen. Huoltorakennuksessa on käytössä keittiöt, joissa ruuat kokkaa halutessaan näppärästi itse. Suosimme itse kokattuja aterioita reissullamme.

Ahmakuru

Janne tunsi olonsa edelleen flunssaiseksi ja pakkasi kamppeet reissun osalta. Hän suuntasi kelkkakyydillä kohti Nikkaluoktaa ja uusia seikkailuja.

Taneli pitämässä perää Ahmakurun nousussa Kuva: Elina Mäkinen

Viimeisenä laskupäivänä me muut suuntasimme tunturiaseman lähellä olevaan Ahmakuruun. Lähestyminen kuruun tunturiasemalta tuntui yllättävän helpolta ja nopealta edellisten pitkien päivien jälkeen. Kurun jyrketessä laitoimme sukset reppuun ja lähdimme kiipeämään ylöspäin monoraudat jalassa. Kurussa oli nyt kaksi pientä jääputousta, jotka kiipesimme ylös. 

Varauduimme siihen, että paluumatkalla jääputousta ei voi laskea vaan se laskeuduttaisiin köydellä ja sitä varten teimme lumiankkurit valmiiksi. Kiipesimme kurun puoliväliin ja totesimme porukkamme olevan liian iso aikataulun ja lumen puolesta. Ylhäältä laskeminen olisi ollut mahdollista, mutta viimeisinä laskeville lumi olisi ollut varsin ajettua. Koska laskeutumiset ja muu säätö näin isommalla porukalla vie aikaa, vaihdoimme suksen ja laudat laskutilaan ja saimme hyvän harjoituksen niin jyrkän laskemisesta kuin köydellä laskeutumisesta laskuvälineiden kanssa. 

Matti hyppäsi kelkan kyytiin alkuillasta kohti Nikkaluoktaa ja seuraavia töitä. Jäimme porukalla vielä yhdeksi yöksi tunturiasemalle. Sääennuste lupaili aurinkoa taas tuleville päiville ja pari hienoa mäkeä oli mielessä vielä laskettaviksi.

Reissu päätökseen 

Heini, Jussa ja Iina lähtivät aamulla kohti Nikkaluoktaa kelkkakyydillä. Elinan kanssa laitoimme tuumasta toimeen ja pidensimme reissuamme vielä parillä päivällä. Hampaankolossa oli edellispäivän Ahmakuru ja vaihtoehtona jylhänä tunturiaseman vieressä seisova vuori Tolpagorni. 

Päätimme suunnata revanssille Ahmakuruun. Reitti oli selvä edelliseltä päivältä. Puolenvälin paikkeilla kuru haarautuu ja suuntasimme kurun vasemmanpuoleiseen ränniin lumen vaikuttaessa varsin hyvältä. Paikoin lumessa tuntui pientä pintalaattaa, mutta laatta tuntui olevan varsin hyvin kiinnittynyt alempaan kerrokseen, joten jatkoimme matkaa ylöspäin. Lasku oli todella hyvä ja jääputouksien kohdalla oli jo varsin paljon laskujälkiä. Hyödynsimme alempana edellisen päivän tietoja ja valmiita ankkureita.

Kokonaisuudessaan onnistunut omatoiminen päivä ja lupasi hyvää myös seuraavalle päivälle.

Elina Ahmakurussa toisella yrityksellä. Takana Toplagorni ja Kebnekaisen huiput

Tolpagorni

Kahden viimeisenkin seikkailijan viimeinen päivä reissussa koitti. Koko reissun kohokohtana lähdimme hiihtämään kohti Tolpagornia. Saimme hyviä tietoja olosuhteista eräältä toiselta porukalta, jotka kävivät pari päivää aikaisemmin vuorella, mutta olivat aikataulullisesti laskun suhteen hieman myöhässä ja laskun jyrkempi yläosa oli ehtinyt jäätyä. Varauduimme henkisesti mahdollisesti jäiseen laskuun, mutta uskoimme että aikataulujen säätämisellä ja auringonpaisteella jyrkät eteläiset seinät sulaisivat sopivasti.

Suunitelmana olisi hiihtää vuorelle takakautta ja laskeutua huipulta laskettavaan kuruun ja bowliin.

Alun perin Tolpagornin valloittamiseen liittyi kysymysmerkki köysien suhteen. Meidän omat köydet olivat jääneet Nikkaluoktaan, sillä olimme sopineet lähtevämme Sälkä-Tarfala-reissulle kahdella köydellä, jotka olivat Jannen ja Matin. Matin köysi lähti Matin mukana, mutta Jannen köysi jäi meille. Onneksi huomasimme ajoissa, että voisimme antaa Jussalle automme avaimet, ja hän hakisi autostamme yhden 30 metrin köyden, joka toimitettaisiin kelkalla tunturiin.

Pienellä korvauksella moottorikelkan kuriiripalveluista kaikki meni niinkuin Strömsössä ja repussa oli kaksi 30 metrin köyttä laskeutumista varten. Tolpagornin huipulla oli valmiiksi pultattu ankkuri, ja laskeuduimme kurua pitkin noin 25 metriä huipulta.

Taneli laskeutumassa Tolpagornin huipulta Kuva: Elina Mäkinen

Kaivoimme hyllyt rinteelle, vaihdoimme varusteet ja lähdimme laskemaan auringon lämmittämää kurua, joka aukesi hienoon bowliin. Bowli loivenee loppua kohden ja alaosaa aurinko ei ollut lämmittänyt, mutta 5 cm tasalaatuista arktista puuteria tarjosi miellyttävän laskun. Jatkoimme laskua  bowlista pois vievään jyrkempään kuruun ja saimme hienon laskun pitkälle laaksoon. 

Kello alkoi olla hieman yli yksi ja päätimme kiirehtiä tunturiasemalle. Suunnitelmana oli yrittää ehtiä vielä klo 14 lähtevään kelkan kyytiin ja haukata lounas lennosta. Aikataulut osuivat lähes täydellisesti ja ehdimme ihastella Kebnekaisen aluetta kelkan kyydistä kohti autoa.

Jälkifiilikset 

Kebnekaisen alue yllätti reissuporukkamme positiivisesti, sillä olimme varautuneet haastaviin olosuhteisiin ja odotuksemme laskujen suhteen olivat varsin maltilliset. Tällainen lähtökohta on reissun asenteelle myös hyvä, koska jokainen päivä voi aina ylittää odotukset, mutta toisaalta mieli on joustavampi muuttamaan suunnitelmia, kun ei lukittaudu liian korkeisiin tavoitteisiin. Totuus on se, että kun olosuhteet ovat laskijaa vastaan, ja silloin päätökset täytyy tehdä sen mukaisesti. Omasta mielestäni paras tapa laskea turvallisesti on viettää pidempiä jaksoja alueilla, joilla haluaa laskea, jotta valinnanvaraa jää, minkä vuoren voi valita millekin päivälle. 

Kebnekaise jäi mieleen, ja ajatuksissa on jo seuraavat kohteet alueella.

Tällä asenteella jatketaan kohti seuraavia laskureissuja!

Teksti ja kuvat Taneli Kantanen