Sinne ja takaisin – opettavainen tarina Lohikäärmevuorten vaelluksesta

Ennen varsinaisia Namibian-kertomuksiani kerron teille tarinan eräästä kuumasta (ja kuumottavasta) vaellusreissusta, joka jätti jäljen tähän pieneen pallontallaajaan.

Tammikuun lopulla vietin kaksi viikkoa Etelä-Afrikassa Scandinavian Outdoorilta tutun työkaverini Bettinan kanssa. Ensimmäisen viikon seikkailimme pitkin poikin Kapin niemimaata, toisena suuntasimme Lohikäärmevuorille Etelä-Afrikan ja Lesothon rajalle.

Suunnitelmanamme oli tehdä muutaman yön vaellusreissu Cathedral Peakin läheisyydessä. Koska päivät olivat olleet helteisiä, päätimme aloittaa ensimmäisen vaelluspäivämme kevyesti. Kohteeksemme valitsimme Sherman’s Caven, jonne paikallisten mukaan olisi noin kolmen tunnin matka. 

Lähdimme matkaan kuumana aamupäivänä rinkoissamme perustarvikkeet, teltta, makuupussit ja paljon vettä.

Ensimmäisen tunnin aikana totesimme, että vettä ei ollut matkassa ainakaan liikaa.

Toisena tuntina totesimme, että auringonpaistetta sen sijaan oli.

Kolmantena kävi selväksi, ettemme kuumuuden takia olisi perillä vielä hetkeen. Laaksoa yhä ylös kivutessamme kauas horisonttiin jatkuneet upeat maisemat tsemppasivat meitä kuitenkin jatkamaan.

Seitsemän tunnin vaeltamisen jälkeen olimme vihdoin lähellä Sherman’s Cavea. Luolaa ei kuitenkaan löytynyt mistään. Olimme oikealla polulla, joka tosin oli merkitsemätön. Luonnonsuojelualueen karttaan ei oltu merkitty pinnanmuotoja. Nyt olisi paikat tuntevasta oppaasta hyötyä, mietimme.

Auringonlaskuun oli aikaa enää noin tunti, ja telttapaikan löytäminen jyrkästä vuoristosta tuntui epätodennäköiseltä. Pienen pohdinnan jälkeen päätimme jatkaa matkaamme vielä hetken tarkistaaksemme mihin ylös kielekkeen taakse vievä polkumme johtaisi.

Ylhäällä eteemme avautui uskomattoman vehreä, avara ruohotasanne. Alapuolellemme jäi postikorttimainen laakso, jota vielä äsken olimme katsoneet kirjaimellisesti ylöspäin. No huh, ajattelin. Tällaisia paikkoja on vain elokuvissa.

Pystytimme teltan ja rysähdimme väsyneinä vaakatasoon. ”Meillä on kaikki hyvin, kunhan ei vain tule myrskyä”, totesi Bettina.

Laskeutui hämärä, ja sen mukana pilvet. Sovimme lähtevämme alemmas suojaan heti, jos näkisimme yhdenkin salaman.

Välähti ensimmäisen, toisen, ja viidennen kerran. Ukkospilvi juoksi pimeyden kanssa kilpaa vuorelle niin nopeasti, että ehdimme juuri ja juuri pienen kiviseinämän suojaan ennen kuin luonnonvoimat näyttivät mahtinsa.

Myrsky ei vain vyörynyt päällemme, se vyöryi ympärillemme. Olimme ukkospilven sisällä.

Salamat valaisivat näkökenttäämme viiden sekunnin välein. Tuuli puhalsi riepotellen sakeaa sumua sinne tänne. Aiemmin horisontissa siintäneistä maisemista ei nyt näkynyt merkkiäkään. Tilanne tuntui epätodelliselta.

Kahden tunnin päästä tuli sade. Salamointi rauhoittui hieman, ja hetken päästä se kehysti pilveä enää satunnaisesti. Kolmen tunnin jälkeen jäljelle jäivät vain vesipisarat.

Me olimme säikähtäneitä, ällistyneitä ja lopen uupuneita. Olimme todistaneet paraatipaikoilta vuosisadan Attenborough-luontodokumenttia, ja voi pojat, se oli ollut hurja.

Ukonilman ensimmäisten merkkien aikaan olimme soittaneet luonnonsuojelualueen pelastuspartiolle ja tiedustelleet myrskyn laajuutta. Koska sää Lohikäärmevuorilla on usein arvaamaton eikä tietoa muista yön mittaan mahdollisesti nousevista myrskyistä ollut, lähti partio varmuuden vuoksi peräämme. Partion saavuttua kokosimme märät tavaramme ja lähdimme laskeutumaan pimeydessä takaisin laaksonpohjalle sateiden saattelemina.

Loppuyön nukuimme autossa.

Vaikka tälle tarinalle voikin nyt helpottuneena nauraa, opimme reissustamme kuitenkin muutaman kullanarvoisen seikan:

– Ota aina mukaasi hyvä kartta.

– Jos hyvää karttaa ei ole saatavilla, ota opas.

– Vaikka hyvä kartta olisikin saatavilla, ota opas silti.

Tuntematon luonto voi yllättää.

-T