Packraft-vaellus Sjaunjaan

Caj, töissä Scandinavian Outdoorin markkinoinnissa.

Pitikin jonkin aikaa miettiä, mistä seikkailusta kertoisin. Seikkailut on osa elämääni ja niitä onkin tässä viimeiset kymmenisen vuotta kerätty huima määrä. Pidän luonnossa liikkumisesta ympäri vuoden ja mielellään mahdollisimman monella tapaa tehtynä: kävellen, pyöräillen, hiihtäen ja meloen.

Minun seikkailuni -blogeissa esittelemme Scandinavian Outdoorin työntekijöiden omia seikkailujaan.

Yksi ikimuistoisimpia seikkailujani oli Ruotsin Gällivaren lähellä olevan Sjaunjan luonnonsuojelualueen läpi kulkeminen. Sjaunja on Euroopan suurin suoalue ja hyttysten sekä jokien virtaamien takia sinne on mentävä keväällä. Kesällä hyttysten kanssa on vaikea tulla toimeen ja jokien vesi on liian alhainen järkevään melontaan.

Matkasimme kolmen hengen ryhmällä, johon kuului vaimoni Katja ja ystävämme Peter, joka asuu Ruotsin Lapissa.

Otimmekin tietoisen riskin ja lähdimme liikkeelle jo 4. kesäkuuta. Pakkasimme packraftit, eli ilmatäytteiset kajakit rinkkaamme ja lähdimme aloittamaan patikointia yli vuoriston. Kun ollaan korkeammalla merenpinnasta, niin lumi sulaa todella myöhään. Ruotsin vuoristosta se voi lähteä joskus vasta heinäkuun lopussa. Meillä olikin välillä lunta vyötäröön asti, mutta saimme tehtyä tarpeeksi siirtymää, että pääsimme vuorilta laskeutumaan hiukan alaspäin ennen leirin pystytystä.

Suunnistimme pitkin jokia ja järviä, välillä meloen, välillä kävellen. Tarkoituksemme oli päästä Sjaunjaälvenille, eli Sjaunjajoelle. Tämä joki kuljettaa meidät koko loppumatkan vaelluksen päätepisteelle asti. Matka joelle ei ollut helppo, mutta lopulta sinne päästyämme tiesimme, että nyt matkanteko onkin jatkossa helpompaa, ei enää kävelyä painavan rinkan kanssa.

Talviset kelit alkoivat muuttua keväiseksi. Ilma oli selkeästi lämpenemässä. Sjaunjajoen ylimmät suvantojärvet olivat kuitenkin vielä jäässä. Teimme ruokaa avotulella ja majoitteenamme oli tarppi, tämä teki retkestä oikein erähenkisen.

Alavirtaan meloessa siirryimme koko ajan myös lähemmäksi merenpintaa ja maisemat muuttuivat nopeaan tahtiin. Talvi oli muuttunut kevääksi ja tunsimme kesän lähestyvän.

Muutaman päivän melomisen jälkeen olikin jo t-paita -kelit. Kalastimme myös välillä ja saimme helposti ruokakalat joka aterialle.

Tunturikoivuissa alkoi jo näkymään lehtiä, pian on kesä. Kävimme huiputtamassa pienen tunturin tai vaaran, ja näistä avautuikin huimat näkymät suolaaksoihin.

Peter otti meistä myös yhteiskuvan. Tämä oli yksi iloisimmista hetkistämme, vaikka vaelluksen loppuminen alkoi ja pelottamaan mielessä. Täältä kynttiläkuusien, vuorien ja koskien pauhusta ei haluaisi pois. Paikkahan on ihan paratiisi!

Tarppi on mukava avomajoite, josta voi ihailla makuupussista käsin myös ympäröivää  luontoa. Luontoyhteys on valtava, tunnelma on aivan erilainen, kuin umpinaisessa teltassa, josta ei näe ulos. Tämä DD Hammocksin 3×3 -tarppi on ollut vuosia luottomajoitteeni. Olen sillä tehnyt myös usean talvivaelluksen.

Viimeisessä leirissämme oli jo kesän tuntua ja kävimme uimassa. Jäiset järvet olivat jo muuttuneet lämpimiksi uimavesiksi. Kaiho alkoi jo hiipiä, ei tämä 8 päivää ole tarpeeksi pitkä aika viettää unelmien erämaassa.

Aurinkorasva, se unohtui matkasta. Ei tullut mieleenkään, että meloisimme lähes hellelukemissa vajaan viikon. Mitään ylimääräistä ei tullut otettua mukaan, mikäli vararuokia ei oteta huomioon. Alun vuoristoylitys oli niin rankka, että kaikki ylimääräinen varuste jäi kyllä kotiin tai autoon.

Kuten kartasta huomaa, emme valinneet helpointa reittiä, vaan ns. maisemareitin. Jos haluaa päästä helpolla, niin kannattaa jäädä kotiin.

Kun saavuimme lopetuspisteelle, alkoi sataa vettä. Ehkä onkin ihan kiva päästä pois, Gällivaressa on kiva pizzeria… Reittimme oli kartassa n. 120 km, todellinen kuljettu matka jonkin verran pidempi. Pääosin meloimme, Sjaunjajoki on kiva jokien ja järvien verkosto ja koskia löytyi paljon. Suurin osa koskista on melko helppoja, muutama koski oli vähän isompi, yhdellä könkäällä Katja kaatui, mutta mitään suurempia draamoja ei siitä seurannut. Kaatumiset kuuluvat kuitenkin koskimelontaan.

Hienointa reissussa oli mahtava yhteishenki ja lempeä tunnelma. Kaikki pidimme toisistamme huolta ja se onkin osa koskimelontaa erämaassa. Erämaan vapaus on myös sellainen tunne, jonka kaikkien pitäisi päästä tuntemaan. Luontoyhteys oli suuri, villiä luontoa, jonka näimme muuttuvan talvesta kevääseen ja lopulta jopa kesäksi.

Emme valloittaneet Sjaunjaa, tuo on erittäin huono sana näissä yhteyksissä. Kuljimme sen läpi vuoden helpoimpana ajankohtana, meillä oli mukanamme kaikki varusteet joiden avulla selvisimme omatoimisesti, mutta emme selviäisi Sjaunjassa ilman vaatteita, ruokaa ja varusteitamme kovinkaan pitkään.

Vinkkinä muille packraft-harrastajille on harjoitella koskimelontataitoja oikein kunnolla ja tutustua koskiturvallisuuteen ennen tällaisia reissuja. Vajailla varusteilla, taidoilla ja kokemuksella on vain ongelmia tiedossa. Varusteiden kanssa kannattaa olla todella tarkkana painon kanssa. Nämä asiat kuntoon, niin alkaa seikkailut luonnistumaan!

Se miksi tämä seikkailu tuli mieleeni, on se, että haaveilemme ensi keväänä uusinnasta. Uudet varusteet, uudet jekut ja nyt paljon taitavampina melojina voisimme tehdä ehkäpä vielä suuremman seikkailun alueelle.

Mikäli tämä seikkailu kuulosti kivalta, voit katsoa vielä siitä tekemäni lyhyen tai jopa pitkän videon.