Suuntasimme kaverini Sannin kanssa hiihtolomalla kohti Kilpisjärveä ja suunnitelmana oli vaeltaa Haltia kohti koiravaljakolla ja ahkion kanssa hiihtäen. Olimme varustaneet retkikuntamme täysin itsenäiseksi ja tarkoituksena olikin telttailla koko viikon ajan erämaassa. Suunnitelmissa oli myös kiivetä Suomen korkeimpaan kohtaan Haltille.
Lähdimme lauantaina Kilpisjärveltä kelkkareittiä pitkin kohti Saarijärveä. Jo ihan kirjaimellisesti ensimetreillä täytyi suunnitelmaa kuitenkin muuttaa, sillä Sanni sairastui sopivasti juuri lähtöpäivänä. Liikkeelle pääsimme vasta pitkälti iltapäivän puolella ja meidän piti kiertää Norjan kautta oikaiseva reitti pidemmän ja korkeammalle nousevan reitin kautta. Kilpisjärvi-Halti-väli on kesäreittiä pitkin 53 km yhteen suuntaan, talvireitti lienee hieman lyhyempi. Jo alkumatkasta tikutettu huoltoreitti kulkee n. 2 km matkan Norjan puolella, mikä on ongelma koirien kanssa liikkuessa. Minulla oli passi vain yhdelle koiralle, joten suunnitelimme alunperinkin kiertävämme tuon Norjan osuuden.
Auringon laskiessa poistuimme merkityltä kelkkareitiltä ja jatkoimme poronhoitajien käyttämiä yksittäisiä jälkiä pitkin, sillä hanki kantoi vain ylempänä tunturissa. Leiriydyimme lähelle tunturin huippua ja seuraavana aamuna meitä odottikin upeat maisemat! Yö oli epäilyttävän tyyni, pidimme teltan ulko-oven auki koko yön ja absidin raollaan olevasta ovesta pystyin seuraamaan koiria koko ajan. Lumi oli teltan ympäristössä hyvin pehmeää ja vähäistä ja löysin vain yhden kohdan, johon koirien tarvitsemat paalut ja vaijerit sai kiinni. Siksi koirat olivat lähempänä toisiaan kuin niiden olisi hyvä olla (vaijerit menevät solmuun, eikä niitä voi jättää vahtimatta). Yöllä telttaa ravisteli kaksi tuulenpuuskaa ja sitten oli taas täysin hiljaista. Revontulet ja kirkas kuu valaisivat niin, ettei pimeää hetkeä tullut koko yönä.
Koirat jatkoivat vielä unia niiden oman aamiaisen jälkeen. Paalujen ja vaijereiden irrottamiseen täytyy jättää enemmän aikaa kuin muuhun pakkaamiseen. Löräytin aina paalujen päälle vettä, jotta ne jäätyisivät kiinni nopeammin ja aamulla jäätyneen metallin kanssa sai todella askarrella.
Sää oli jälleen upea, sunnuntaina laskeuduimme leiripaikalta ja näimme heti Saarijärven tuvan. Olimme edenneet ensimmäisenä päivänä vain n. 10 km, mutta maasto ja lumiolosuhteet olivat tietysti huomattavasti vaativammat kuin huoltoreitillä. Sunnuntaina jatkoimme Kuonjarjoen tuvalle ja päätimme, että käytämme jatkossa tupia, ettei Sannin sairaus ainakaan pahenisi ja pääsisimme aamuisin nopeammin liikkeelle. Kuonjarjokea lähestyessä tuuli nousi jonkin verran ja meinasin jo pukea Vegalle tuulipuvun, sillä sen pohjavilla ei ollut vielä ehtinyt kasvaa takaisin.
Olisimme voineet jatkaa vielä Meekonjärvelle, mutta jäimme mieluummin isoon tupaan, jossa oli koiraystävällistä seuraa. Koirani ovat 100 % sisäkissoja, ne asuvat sisällä muun perheen kanssa ja nukkuvat sängyssä päät tyynyllä. Niillä ei siis ollut mitään tupaelämää vastaan! Illalla kuvasimme vielä revontulia ja menimme aikaisin nukkumaan. Ei tietenkään niin aikaisin, ettemme olisi ehtineet paistaa tortillalettuja.
Maanantaina etenimme nopeasti Meekonjärven tuvalle (kuvassa yllä), missä pidimme lounastauon. Tuolla välillä koirat haistoivat lähellä olevat porot, minä näinkin muutamia poroja, mutta koirat eivät niitä onneksi huomanneet! Jatkoimme sitten kohti Pitsusjärven tupaa. Meekolle matka on lähinnä laskeutumista, mutta siitä eteenpäin pitkää, loivaa nousua. Menin valjakolla edeltä, mutta pidin kuitenkin koko ajan näköyhteyden ahkion kanssa hiihtävään kaveriini. Nousun varrella ehti vähän pötkötelläkin.
Ja levätä vähän lisää… Koiratkin ymmärsivät jo, että tauoilla on tarkoitus levätä. Sää oli edelleen täysin tyyni ja sinitaivaan alla olisi ottanut vaikka päiväunet. Pakkasta oli kuitenkin sen verran, että hiki tuli vain nousuissa koiria auttaessa. Koirien menoa piti sen verran hidastaa, etteivät ne saa lämpöhalvausta ja juotin ne tarpeen tullen ja pidimme taukoja, jotta sykkeet ehtivät laskea.
Pitsusjärven tupa näkyy jo kaukaa järven yli, tasaisella maalla otimme välillä ahkioporukan hinaukseen. Koko ryhmän paino on kuitenkin jo vähän liikaa reen liinoille, joten hinaustaktiikkaa ei voinut kovin usein käyttää jos halusi pitää liinat ehjänä. Pieni tupa oli tyhjillään, kaikkien tupien yhteydessä on myös varaustuvat, joita isommat ryhmät ja esim. koirille allergiset voivat käyttää ja saimmekin naapuriin puolalaisen ryhmän. Edellinen kävijä oli saanut järvestä rautua ja vinkkasi, että hänen kairaamasta reiästä kannattaa hakea vettä. Iso sankollinen riittikin kaikkiin tarpeisiimme, eikä jokailtaista lumensulatus-showta tarvittu ollenkaan.
Tiistaina vaaleanpunainen aamu enteili taas hyvää säätä ja lähdimme etenemään kohti Haltia. Siitä lisää seuraavassa postauksessa!
Kirjoitan myös varusteista vielä erikseen. Minulla oli mukana kaikki saamani Jack Wolfskin tuotteet: takki Jack Wolfskin Thorvald, housut Jack Wolfskin Icy Storm Pants, kengät Jack Wolfskin Glacier Bay Texapore High , untuvahousut Jack Wolfskin Atmosphere Down Pants ja Jack Wolfskin All-In 2,5 Pouch, jossa säilytin kätevästi Jack Wolfskin Helium Down-untuvatakkiani (nyt saatavilla myös esim. Helium Stardust ja Helium Ice). Mutta niistä kaikista kirjoitan vielä varustepostauksessa.
Kaikki kuvat, joissa minä näyn ovat Sannin ottamia!