Ensikertalainen Japanissa osa 2 – Backcountry-seikkailuja koskemattomalla puuterilla

En ole kummoinen topokartan lukija tai reittien suunnittelija vuorilla. Vaikka haluaisin opetella, tuntuu huomattavasti helpommalta uudessa paikassa käyttää valmiiksi suunniteltuja reittejä, jos sellaisia on tarjolla, tai lähteä hiihtelylle oppaan kanssa. Esimerkiksi Norjassa olen ollut sellaisen ystävän kanssa, joka on käynyt samoissa paikoissa niin useita kertoja, että voi huoletta opastaa. Kyseisistä paikoista on myös hyviä ja selkeitä kirjoja, joissa näytetään mahdolliset nousureitit ja laskut. Japanissa olin ensimmäistä kertaa täysin tyhjän päällä ja maasto vaikutti erityisen hankalalta lukea. Meille oli jo ennen matkaa suositeltu oppaita ja se tuntui ehdottomasti parhaalta vaihtoehdolta myös ajan ja hermojen säästämisen kannalta.

Tuollaisella säällä, sopivaan tahtiin ja hyvässä seurassa nousukin on kivaa. Kuva: Elena

Oppaan kanssa ei tarvitse itse huolehtia reitistä ja välttyy myös turhalta haikkaukselta reittiä etsiessä. Lisäksi ei tule vahingossa mentyä vaarallisiin paikkoihin. Eräästä kurusta olin mukana pelastamassa kahta ihmistä (toisen tapauksessa kylläkin suksea) saman päivän aikana ja omatkin pojat onnistuivat siellä saamaan itsensä pieneen pinteeseen. Eli vaarallista maastoa tuntui riittävän jopa totuttua enemmän. Oppaan voi myös olettaa tietävän, mikä paikka on paras juuri sinä päivänä. Helppoa. Otimme siis oppaan kahtena päivänä kahdella eri alueella ja parina muuna päivänä haikkasimme paikallisten idioottivarmoilla ohjeilla muutamaan helppoon paikkaan.

No kyllä hymyilyttää huipulla.

Japanissa puuraja on muuten jossain 3 000 metrissä, joten se on metsälaskua huipulta saakka.

Se hetki ennen ensimmäistä käännöstä. Näin kotona istuessa on vaikea selittää, miksi silloin aina vaan jännittää. Kuva: Juuso

Eiköhän se ole sanomattakin selvää, että kun maailman ääriin lähtee pehmeän lumen perässä, kannattaa nähdä vähän vaivaa sen eteen tai vaihtoehtoisesti “maksaa” siitä. Äärettömän helpolla sitä ei ole Japanissakaan tarjolla nimittäin. Kuten edellisessä postauksessa kerroin, hissioffari on hyvää noin kolmen ensimmäisen laskun aikana, minkä jälkeen vaivaa joutuu näkemään puolen-parin tunnin haikin verran, jos tiedät minne mennä tai jos olet valmis ottamaan riskin eksymisestä. Eräs toinen huomioitava asia on, ettet ole oikein millään reitillä yksin, varsinkin helpommin saavutettavilla reiteillä on todella monia muita laskijoita, joista suurin osa on – kauniisti sanottuna – huonosti varustautuneita niin tiedollisesti kuin varusteiltaan. Jälkikäteen voin kertoa tyytyväisenä, ettei meidän porukalle sattunut muutamaa “läheltä piti” -tilannetta kummempaa, mikä tosin saattoi kuitenkin johtua jopa liiallisesta varovaisuudesta (ei ehkä kaikkien osalta, mutta ainakin omaltani).

No, mutta nyt hiihtovaellukselle! Ensimmäinen reissu tehtiin jo neljäntenä laskupäivänä Nozawa Onsenissa paikallisen hiihtokoulun opastuksella. Kovien puheiden ansiosta meille suunniteltiin kohtuullisen pitkä ja haastavampi reitti. Päivä sisälsi noin kolme aivan eeppistä laskua ja pari-kolme tuntia nousua.

Siistissä jonossa, piipparitestien ja -harjoitusten jälkeen päästiin matkaan.

Kuva: Nozawa Onsen Ski School

Tuomas. Kuva: Nozawa Onsen Ski School

Riitta. Kuva: Nozawa Onsen Ski School

Toinen koko päivän reissu tehtiin Myoko Kogenissa. Päivään mahtui aurinkoa ja todella sankkaa sumua.  Niin ikään matkaan lähdettiin oppaiden kanssa. Aikaisin aamulla vaelsimme koko kylän ainoaan oikeasti kunnolliseen (=eristettyyn) rakennukseen; Dancing Snow:n tukikohta on Honkarakenteen mökki. Tällä kertaa otimme yhden nousun suurimmaksi osaksi hissillä ja yhden pitkän laskun useassa osassa tosin.

Huipulla, emmekä tosiaan olleet ainoita, jotka valitsivat kyseisen reitin tuona aamuna. Riitta, Tuomas, minä. Kuva: Dancing Snow

Emma huipulla ja fiilis sen mukaan. Kuva: Juuso

Ensimmäinen pätkä ja yllätten kaikki olivat aika pähkinöinä ja jännitys hävisi heti kraateriin tiputuksen jälkeen. Laskija Emma.

Laskija Ellu

Laskija Tuomas. Ja kuten huomaatte, että sain mukavasti kuvattua kaikkien laskut, sillä pääsin tuolle pätkälle ensimmäisenä.

Kuva: Dancing Snow

Lounastauko on tärkeä osa päivän reissua 😉 Kuva: Dancing Snow

Koko reissun viimeisenä päivänä lämpötila nousi reilusti plussalle ja kun edellisinä päivinä ei ollut enää satanut lunta, keskuslasku ei ollut vaihtoehto. Ostimme kertanousuja niin monta kuin huipulle pääsemiseen tarvittiin ja jatkoimme siitä lihasvoimin. Kaksi kohtuullista laskua, lumi oli jo melko raskasta auringosta, ja reissu oli paketissa.

Haikkausta rauhalliseen tahtiin ja aurinko ja lämpö ja hymy: Riitta. Kuva: Juuso

Viimeinen päivä helli auringolla ja maisemilla, mutta totuuden nimissä mainittakoon, ettei sinä päivänä ollut reissun paras lumi. Kuva: Riitta

Tosin ei se haitannut. Alla oli jo yli 10 loistavaa päivää ja lumisateen sijasta oli välillä mukava ulkoilla aurinkoisessa säässä. Kuva: Tuomas

Kuva: Elena

Tänne me palaamme vielä uudelleen! Lumen ja laskemisen lisäksi reissussa ehdottoman parasta on ystävät! Kiitos reissusta siis omalle laskuporukalleni: Tuomakselle, Riitalle, Juusolle, Emmalle ja Ellulle! Pian uudestaan!

Viimeinen vaellus hostellille. Kuva: Juuso

Ensi viikonloppuna nähdään Ylläksellä Vapaalla-vapaalaskutapahtumassa. Saa nähdä, miten lumi siellä vielä pöllyää. Ei saa unohtaa, ettei laskukausi todellakaan vielä ole ohi, vaikka etelässä lumi on jo kadonnut.

Nähdään siis vielä lumella, Mikaela @mizdisch