Perun Andeilla

Teksti ja kuvat: Markus Thomenius, käyttö ilman lupaa kielletty

Akklimatisoituminen

Aika ennen reissuun lähtöä meni nopeasti töiden kiireissä sekä upeasta keväästä nauttien. Sitten alkoi aina yhtä pitkä matka vuorille; ensin n. 16 tuntia kahdella eri lennolla Limaan, reilu neljä tuntia odottelua yöbussin lähtöön ja kahdeksan tuntia myöhemmin sainkin jo hetätä Huarazin upeiden vuorten keskeltä 3090m korkeudesta.

Ensimmäiset päivät menivät kevyitä akklimatisaatioreissuja tehden, yleensä vaeltaen, mutta myös maastopyöräillen.

Laguna Wilcacochalla 3725m korkeudessa, edempänä laaksossa Huaraz melkein 700m alempana

Maastopyöräilemässä Cordillera Blancan puolella n. 3800m korkeudessa

Akklimatisaatiotrekkien lisäksi kävin päivittäin ihmettelemässä Huarazin kaupunkia ja sen niin elävää ja erilaista elämänmenoa.

Niin maukkaiden paikallistuotteiden katumyyntiä

Liikkuva pop-up akvaariokalamyymälä Huarazin kadulla

Elävien kanojen, marsujen ja kanien myynti ruoaksi on normaalia arkea Huarazissa.

Paikallinen nainen oli ostanut tusinan kananpoikasia Huarazin torilta n. 3,5€ hintaan.

Melkeinpä joka päivä pääkadulla järjestetään yksi tai useampikin kulkue ja/tai mielenilmaus

Aurinko Huarazissa laskee vuorten taakse jo klo 18 aikaan ja siihen aikaan usein suuntasinkin jonkin korkean rakennuksen päälle auringonlaskua ihastelemaan.

Perun korkein vuori Huascaran 6768m Huarazista nähtynä.

Auringonlasku oman majoituksen kattoterassilta nähtynä

Huayhuashin 9d vaellus

Matkanjärjestäjäni saatua kerättyä tarpeeksi ihmisiä vaelluksen toteutumiseen suuntasin kahden pariskunnan ja kokki-oppaan kanssa Huayhuashin vuorille yhdeksän päivän vaellukselle. Minun piti tehdä tämä vaellus jo edellisellä kerralla kolme vuotta aikaisemmin, mutta aikataulut eivät sitä silloin mahdollistaneet. Vaellusta on monessa eri kirjoituksessa yms. kehuttu yhdeksi maailman kauneimmista, joten odotusarvo seuraavalle 1,5 viikolle oli kyllä korkealla.

Vuoriryhmä sijaitsee noin kuuden tunnin matkan päässä Huarazista, etäisyys itsessään ei ole pitkä, mutta lopun kuoppaiset ja mutkaiset hiekkatiet pidentävät matkaa ajallisesti. Matkalla nautitun paikallislounaan jälkeen saavuimme perille vaelluksen alkupisteeseen. Maisemat matkalla olivat olleet jo mitä upeimmat ja olimme samalla saaneet hyvin tutustuttua toisiimme, kaikkien ryhmässä vaikuttaessa todella mukavilta.

Ensimmäinen leiripaikkamme

Illalla nautimme upeasta auringonlaskusta ennen kokki-oppaamme Lucan valmistavaa niin maistuvaa ruokaa. Vaelluksella kaikki ruoka valmistettiin tuoreista raaka-aineista eli pussiruokia ei tällä vaelluksella syöty.

Aamuisin saimme yleensä puuroa, paistettuja kananmunia, leipää, teetä, kahvia yms., meidän saadessa myös tehdä toivomuksia aamiaiseemme liittyen. Kaikki tykkäsivät puurosta niin paljon, että Luca nimesi meidät Team Porridge:ksi. Lounaana toimi ns. lunch bag eli pieni pussi, jossa oli aina sämpylä päivän täytteellä, hedelmä, suklaata sekä muita patukoita. Jos halusi syödä lounaalla enemmän, tuli siihen varautua omilla snackeillä ennen vaellukselle lähtöä. Päivän vaelluksen jälkeen saimme uuteen leiripaikkaan tulon jälkeen pian jonkinlaisen pienen alkuruoan, illallisen ollessa yleensä muuta tunti myöhemmin, sen varmistamiseen kun meni hyvän aikaa, vaelluksen korkeuksissa kun veden kiehumispiste on vain n. 85°C ja olihan seitsemälle kokkaaminen iso työ jo sekin. Iltaruokaan kuului joka päivä erilainen keitto ja pääruoka. Kaikki ruokia oli aina mahdollisuus santsata eli nälkä ei kyllä koskaan jäänyt.

Rondoy auringonlaskun aikaan ensimmäisellä leiripaikalla.

Aamurutiini oli aina sama eli klo 6 herätys, klo 6.30 aamiainen ja klo 7 vaelluksen aloittaminen, Lucan ja muulikuskin purkaessa leirin ja ottaessa meidät sitten kiinni. Ensimmäisenä aamuna olimme klo 7 jo valmiina lähtöön, mutta muulikuskimme muuleineen ei jostain syystä koskaan saapunut. Luca lähti selvittämään asiaan läheiseen kylään, meidän päättäessä tehdä pienen akklimatisaatiovaelluksen lähisolan päälle, sillä tänään emme itse matkaan kuitenkaan pääsisi.

Jokisuisto Qaqanan solan 4750m päältä nähtynä.

Takaisin leiriin palattuamme saimme kuulla, että sovittua muulikuskia ei ollut löytynyt, mutta Luca oli saanut meille korvaavan henkilön, joka saapuisi seuraavana aamuna leiriimme aamiaisaikaan. Meille tämä tarkoitti varsin reipasta seuraavaa päivää, sillä tulihan meidän kiriä aikataulu kiinni kulkemalla kahden päivän matka yhdessä päivässä. Mikään mahdottomuus se ei todellakaan olisi, mutta tarkoitti että emme voisi tehdä samalla tavalla sivupistoja polun varrella oleville upeille näköalapaikoille yms.

Aamulla jännitimme saapuuko tämä muulikuski paikalle, mutta saapuihan hän onneksi. Kipusimme eilen jo nousemallemme solalle tänään paljon helpommin, sillä eilinen akklimatisoituminen oli tehnyt tehtävänsä. Päivä oli alkuun aurinkoinen, mutta sitten pääsääntöisesti pilvinen, vaikkakin edelleen hyvin upea maisemiltaan.

Seuraavana aamuna saimme herätä mitä upeimpaan pilvien rakoiluun ja pian sää olikin mitä upein.

Kolme peräkkäistä jäätikköjärveä.

Päivän korkeimmalla huipulla, melkein 5000m korkeudesta, kuvassa Luca

Luca teki polun varresta kerätyistä neljästä yritistä teetä Brianille, joka kärsin flunssasta…mukana toki myös hieman rommia pöpöjä tappamaan;)

Taas mitä upein aamu herätä vuorilla

Näkymiä 7. vaelluspäivän korkeimmalta huipulta, n. 5100m korkeudesta, matkan jatkuessa alas jäätikköjärvelle ja siitä vasemmalle laakso pitkin.

Monena aamuna lämpötila oli hieman pakkasen puolella, ja siksikin kuuma tee ja puuro olivatkin kaikkien suosiossa.

8. vaelluspäivän upeita näkymiä, Huayhuashin vuorien tarjotessa parastaan.

Viimeinen leiripaikkamme mitä upeimmissa maisemissa, meidän punaisten telttojen odottaessa meitä jo 500 pystymetriä alempana.

Team Porridge koolla viimeistä kertaa ennen vaelluksen loppumista seuraavana päivänä.

Ja jottei vaellus loppuisi ilman pientä jännittämistä/kommellusta, niin viimeisen illan yhteiskuvaan ottaessani pyysin Lucaa kutsumaan muulikuskimme mukaan kuvaan, mutta hän oli kuulemma metsästämässä karanneita muulejamme jossain laakson rinteillä. Heh, emme voineet kuin naureskella mielikuvalle ja toivoa, että hän löytäisi muulit. Aamulla sitten kuulimme, että hän oli löytänyt kaikki yhtä lukuun ottamatta ja vaelluksen päätepisteeseen päästyämme kuulimme vielä kadonneen yhden muulin jolkotelleen yöllä takaisin kotiin, eli ehkä se vaan oli haistanut kodin ja päättänyt, että minähän en enää tällä reissulla kanna yhtään mitään;)

Vuorikiipeilyä Ishinca-laaksossa

Vaelluksen jälkeen minulla oli neljä päivää aikaa levätä, pestä vaatteita ja järjestää kaikki tarvittava ennen vuorikiipeilyjen alkamista kolmen suomalaisen ystäväni kanssa. Suunnitelmana oli kiivetä yhdessä muutama helppo akklimatisaatiovuori, jonka jälkeen Irma ja Salla kiipeäisivät paikallisoppaan kanssa kanssa 6032m korkean Tocllarajun ja kun kaikki olisimme valmiit, tulisimme yhdessä pois laaksosta. Tämän jälkeen taas muutama päivä lepoa, asioiden järjestelyä ja sitten minulla ja Mialla olisi vuorossa reissun päätavoite eli 6025m korkea Artesonraju vuori Santa Cruzin laaksossa.

Ishinca-laakson perusleiri, kuvassa keskellä korkeimpana Tocllaraju.

Ishincan perusleiriin saavuimme hyvissä ajoin iltapäivästä, vain reilun tunnin automatkan ja noin neljän tunnin vaelluksen jälkeen. Otimme loppupäivän rennosti vain ollen ja laittaen kaiken valmiiksi aamuöistä Urukselle (5420m)nousua varten. Meitä suomalaisia oli laaksossa erityisen paljon, kun Huarazissa asuvan Elinan vanhemmat ja veli olivat käymässä ja kanssamme. Elinan vanhemmat viipyivät Ishinca-laaksossa vain yhden yön verran, mutta Elina kiipesi veljensä kanssa Ishincan ja Uruksen perättäisinä öinä.

Climbing Team Finland eli vasemmalta katsottuna allekirjoittanut, Elina, Elinan veli Juha, Mia, Salla, Irma ja paikallisopas Edgar.

Kello 01 herätys ja hieman vaille kello kaksi olimmekin jo nousemassa Uruksen loputtomiin jatkuvan oloista moreeniharjannetta, auringon noustessa juuri ennen huipulle saapumistamme.

Urukselta laskeutumassa pian auringonnousun jälkeen.

Loppupäivän vaan lepäilimme ja nautimme upeista maisemista sekä kokkimme meille loihtimista ruoista. Seuraava päivä oli kaikille lepopäivä, vaikkakin kävimme kyllä tutustumassa lähiseutuihin, moisissa maisemissa kun ei vaan osannut eikä halunnut pelkästään makoilla teltassa koko päivää.

Eräs kokkimme herkullisista luomuksista.

Seuraavana päivänä minulla ja Mialla oli herätys taas klo 01, meidän ollessa aivan ällikällä lyötyjä kun saimme pyytämämme puuron lisäksi kannukakkuja joiden päällä oli kiivin ja mansikan viipaleita…no nyt kyllä ainakin jaksaisimme! Hieman ennen kello kahta taas liikkeellä ja tällä kertaa kaksistaan suuntana 5530m korkea Ishinca. Reitti löytyi hyvin otsalampun ja kuun valossa. Monen puuskutuksen jälkeen huiputimme vuoren hieman auringonnousun jälkeen, ehtien alas jäätiköltä ennen pahimman auringon paahteen alkua.

Ishinca kuvassa keskellä, paluumme perusleiriin jo alettua ja jäätikön jäätyä taakse.

Palattuamme perusleiriin Irma ja Salla olivatkin jo lähteneet kohti Tocllarajun yläleiriä, meidän vaan leväten loppupäivät ennen yhteistä paluuta laaksosta takaisin Huaraziin.

Artesonraju

Kolmen lepopäivän aikana järjestimme kaiken tarvittavan viimeistä päävuortamme varten. Ishinca-laaksossa ollut Edgar lähtisi oppaaksemme, tavarat kulkisivat tuttuun tapaan muulien selässä ja kokki tekisi meille ruoan tuoreista aineksista. Artesonrajun olin nähnyt ensimmäisen kerran kolme vuotta aikaisemmin, kun olin ollut samassa laaksossa kahdesti; ensin vaeltamassa ja sitten vuorikiipeilemässä. Korkeutta vuorelta löytyi 6025m ja se lienee jokaiselle tuttu Paramount Pictures elokuvien aluista, joissa tähdet lentävät vuorenhuipun ympärille. Vuori on vaikeusasteeltaan D+ ja sen seinien jyrkkyys oli noin 50-70 asteen välillä eli pohkeita tulisi kyllä hapottamaan, ja paljon!

Santa Cruz-laakson nousua jokea seuraten.

Tauolla eläinten keskellä.

Linnunrata leirimme ja vuorten yläpuolella.

Artesonrajun perusleiriin meni kaksi päivää vaeltaen, päivässäkin matkan vaeltaisi halutessaan, mutta halusimme nauttia upeista maisemista ja säästellä voimiamme itse vuorta varten. Toinen vaelluspäivä oli varsin pilvinen ja saimme juuri ennen perusleiriin saapumistamme hieman vettäkin. Artesonraju näyttäytyi meille juuri hieman ennen perusleiriin saapumista, siinä se nyt vihdoin oli!

Artesonraju perusleiristä nähtynä, reitin ylös kulkiessa näkyvää jäätikköä ja harjanteita pitkin.

Illalla saimme kuulla vuorelta juuri alas saapuneelta kaksikolta, että he olivat kyllä päässeet huipulle, mutta he eivät pilvistä johtuen olleet nähneet siellä ollessaan mitään ympärilleen. Sellaista vuorikiipeily välillä oli, meidän toki pitäessä peukkuja paremmille säille, varsinkin kun heillä tuuli oli ollut todella kovaa ja siten kylmyys oli ollut hyvin purevaa. Neuvona saimmekin ottamaan kaiken mahdollisen vaatteen mukaan.

Aamuyöstä heräsin luonnon kutsuun ja ulos teltasta päästyäni näin taivaan seljenneen täysin ja, että Artesonrajun jäätiköllä näkyivät selvästi siellä kiipeävien köysistöjen otsalamppujen valot. Ei muuta kuin pahoittelut telttakaverille häiriöstä, untuvavaatteet päälle ja ulos kuvaamaan.

Linnunrata, Artesonraju ja kiipeilijöiden otsalamppujen valot sen jäätiköllä matkalla ylös.

Aamulla pakkasimme tavaramme ja pian aamiaisen jälkeen aloitimme siirtymisen Artesonrajun yläleiriin. Noin 700 pystymetrin taittamiseen meni kolmisen tuntia ja täytyy kyllä sanoa, että sen paremmissa maisemissa en olekaan vuorilla tainnut olla!

Artesonrajun yläleiri.

Yläleiri sijaitsi noin 4900m korkeudessa ja siitä kalliota ja moreenia pitkin takana näkyvän jäätikön alkuun oli noin 200 pystymetriä ja siitä huipulle vielä noin 900 pystymetriä. Seurasimme miten hitaasti iso kiipeilijäjoukko laskeutui vuorta, taisivat olla aika lailla poikki, sillä sää oli kyllä kiipeilyyn mitä parhain? Joka tapauksessa tuohon aikaan lumi oli jo hyvin pehmeää, jäätiköllä varsin kuuma ja siten riskit kasvoivat huomattavasti.

Huipulta laskeutuvia kiipeilijöitä klo 15 aikaan.

Nautimme upeasta illasta ja nukkumaan menimme pian auringonlaskun aikaan, muutaman tunnin ehkä saisimme nukuttuakin, jos vain uni tulisi. Klo 22 herätys, nopea puuro- ja teetankkaus ja klo 23.11 olimme jo matkalla kohti jäätikön reunaa ja huippua. Jäätikön reunalla muodostimme köysistön ja pian jo alkoi itse kiipeäminen. Oppaamme Edgar liidasi minun häntä varmistaessa aina köyden pituuden, jonka jälkeen Edgar teki uuden tai käytti olemassa olevia varmistuspisteitä, varmistaen meidät sitten luokseen.

Tätä sitten toistimme aina huipulle saakka, yön ollen hyvin pimeä, kuusta kun ei ollut mitään apua. Alkuun oli tyyntä, mutta pian tuuli alkoi ja teki yöstä pimeän lisäksi hyvin kylmän. Taivas oli aivan selkeä, tähtien loistaessa upeasti ja mieleen jäi ehkä parhaimpana hetkenä kun huomasin selkäni takana alkavan kajastuksen, kuunsirpin loistaessa upeasti punertaen, sirpin ollessa auki suoraan ylöspäin, aivan kuin hymyyn nousseet suupielet. Harmi vain ettei tilanteesta ollut mitään mahdollisuutta ottaa kuvaa, seinä kun oli siinä kohtaa noin 70 asteinen, joten olisi saanut olla aika akrobaatti jos olisi halunnut yrittää kuvata selän takana avautuvaa maisemaa siitä asennosta, seinässä kun minua pitivät kiinni vain hakut ja jäärautojen kärkipiikit.

Artesonrajun 6025m huipulla.

Kello 8.06 saavutimme huipun, viimeisten metrien ollessa varsin helppoja, mutta silti uuvuttavia, itse huippu kun on varsin laakea, mutta usean valehuipun takana.

Kyllä kelpasi tuulettaa.

Ylös kiipeämiseen meiltä oli mennyt 8 tuntia ja 55 minuuttia. Nautimme auringonpaisteesta ja upeista maisemista, mutta vielä olisi pitkä matka alas eli ei kuin matkaan.

Huipulta laskeutumassa.

Alas laskeutumista railojen välitse luovien.

Vaikka olimme hyvin aikataulussa, niin loppumatkasta lumi alkoi olla jo varsin pehmeää ja jäätiköllä kuuma. Silti nälkä ja jano olivat melkein kokonaan unohtuneet kiipeilyn lomassa, juuri kun ei ollut juomapullon korkkia tullut raotettua saati mitään syötyä. Kello 13.56, 14 tuntia ja 45 minuuttia lähdön jälkeen olimme takaisin yläleirissä, ja pitkän päivän kyllä tunsi hyvin kropassa. Edessä oli vielä kuitenkin alas perusleiriin laskeutuminen, mutta sitä ennen lepäsimme hieman toista tuntia, syöden ja juoden. Sitten taas kaikki selkään ja tutut ja nyt yläleiriin ylös nousua raskaammat 700 pystymetriä alas. Seuraavana yönä sitten nukuttikin varsin hyvin.

Aamulla rauhassa aamiaisesta nauttiminen, jonka jälkeen reilun seitsemän tunnin vaellus takaisin Santa Cruz laakson päähän, josta autolla Huaraziin. Autossa ollessamme huomasimme vahingossa onneksemme Santa Cruzin upean pyramidihuipun pilkistämässä vuorten lomasta, mikäs sen parempi tapa toivottaa hyvästit ja kutsua pian takaisin.

Santa Cruzin 6259m upea pyramidihuippu hyvästeli meidät.

Loput kolme päivää ennen kotiinpaluun alkamista menivät ihan vaan ollen, hyvästä ruoasta ja hyvien ystävien kanssa Perun kesästä nauttien. Melkein kuusi viikkoa oli mennyt todella nopeasti ja nyt tuntuikin oikein hyvältä päästä takaisin kotiin, melomaan, pyöräilemään ja muutenkin suomalaiseen luontoon, vaikka varmasti kyllä vielä neljännenkin reissun Peruun tekisin.

Mies kirjoituksen takana

Kirjoituksen takaa löytyy hyvin paljon liikkuva ja useimmiten kameraa mukanaan kantava, 39v espoolaismies. Omiin suosikkilajeihin kuuluvat vaelluksen ja vuorikiipeilyn lisäksi melonta, pyöräily, polkujuoksu, hiihto ja hiihtovaellus. Luonnossa liikkuminen ja rauhoittuminen, valokuvaus ja matkustus ovat itselle niitä henkireikiä, joilla akkujani lataan ja joista voimia arkeen ammennan.

Kallio- ja vuorikiipeilyä olen harrastanut 2010 vuodesta saakka ja joka vuosi on tullut kyllä ainakin jollain vuorilla oltua, vaeltaen ja/tai kiipeillen.

Järjestelmäkameralla olen kuvannut jo reilun seitsemän vuotta, teen itse kaikki kuvankäsittelyt ja kuviani sekä minua voi seurata mm. Instagrammissa käyttäjätunnuksella markus_thomenius. Ottamiani valokuvia löytyy myös osoitteesta www.vastavalo.net, suora linkki alla.

http://www.vastavalo.net/profile.php?uid=751

Jos haluat ostaa jonkin tällä blogisivustolla tai vastavalossa näkemäsi kuvan, niin voit ottaa yhteyttä suoraan minuun mailitse (markus.thomenius@gmail.com) tai vaihtoehtoisesti myös ostaa kuvan suoraan vastavalon sivuilta. Yhteyttä saa toki ottaa muutenkin, oli mielessäsi sitten jokin kuvausprojekti tai mitä vaan muutakin.

Hyvää jo alkanutta syksyä kaikille, t. Markus

Mereltä vuorille