Pokharassa, Nepalin toisiksi suurimmassa kaupungissa, oli helle. Ihmisiä oli paljon. Liikenne oli vilkasta ja meluisaa. Viimeiset pari viikkoa reissusta olivat vierähtäneet Intian ja Nepalin kaupungeissa, joissa meno on pääosin melkoisen hektistä, eikä omaa rauhaa tunnu paikoin saavan niin millään. Aika oli ollut mielenkiintoista ja tapahtumarikasta, mutta nyt pään sisällä takoi ajatus, että kaikesta melusta ja kiireestä tulisi hetkeksi päästä pois ja siirtyä vähän rauhallisemmille seuduille luonnon helmaan. Nepalissa kun ollaan, on suunnaksi helppo ottaa vuoret. Niinpä seuraavat kolme viikkoa olikin suunnitelmissa patikoida Himalajan majesteettisissa maisemissa ja nauttia luonnonrauhasta sekä vuoriston ainutlaatuisesta kulttuurista.

Annapurnan massiivi on Nepalin suosituinta trekkausmaastoa, joten alkuun epäilin hieman tulisiko sieltä löytymään kaipaamaani rauhaa ensinkään. Olin kuitenkin liikkeellä hieman ennen huippusesongin alkua ja talvi oli jatkunut normaalia pidempään, joten luotin siihen, ettei poluilla vielä tähän aikaan tarvitsisi kulkea jonoissa. Nyt voisi oikeastaan olla erinomainen aika päästä nauttimaan tästä yhdeksi maailman kauneimmista kutsutusta vaelluskohteesta suhteellisen rauhassa ennen suurempien ihmismassojen saapumista. Pidän pitkistä vaelluksista, joten tarkoituksenani oli talsia klassiset Annanpurna Basecamp- sekä Annapurna Circuit -vaellukset yhdellä rupeamalla palaamatta välillä Pokharaan. Lunta vuorilla oli tosiaan enemmän kuin normaalisti tähän aikaan ja olin kuullut, että Annapurna Circuitin korkein kohta, Thorung La -sola, oli ollut suljettuna viime päivinä. Monet trekkaajat olivat joutuneet kääntymään takaisin, koska heillä ei ollut ollut aikaa odotella kelien paranemista ja sitä, että sola aukaistaisiin taas. Tästä syystä päätin suunnata ensin Annapurnan perusleiriin ja lähteä vasta sitten kiertämään koko massiivia. Jospa se kevät ehtisi vähän pidemmälle siihen mennessä.

Bussi Pokharasta jätti minut ja muutaman muun trekkaajan pois Phedi-nimisen kylän kohdalla, josta seuraavien viikkojen vaellus vihdoin pääsi alkamaan. Heti alkuun polku nousi jyrkästi ylös portaita muutaman sadan metrin matkan. Täydellinen startti ja hyvä muistutus siitä, että tasamaan tallaus on nyt jäänyt taakse ja edessä on vuoristo kaikkine herkkuineen.

Ensimmäisen päivän polku kulki kylien ja peltojen halki. Maalaismaisema oli mieltä rauhoittavaa ja oli mukava vaihteeksi kuulla oikeaa linnunlaulua Aasian kansallislinnun (auton töötti) sijasta. Edessä kohoavat vuoret verhoutuivat vielä pilviin ja väläyttelivät vain välillä alempia rinteitään luoden osaltaan mystistä ja odottavaa tunnelmaa matkan tekoon. Noin viiden tunnin päästä saavutin ensimmäisen päivän päätepisteen, Pothanan kylän, otin majatalosta huoneen, tilasin ruokaa ja rentouduin. Päivällisenä toimi tietysti vanha kunnon Dal Bhat, trekkaajille niin tuttu riisistä, linsseistä ja kasviksista koostuva ruoka, joka alkaa jossain vaiheessa vaellusta tulla jo korvista ulos, mutta jostain kumman syystä sitä on vain aina tilattava lisää. Oli mahtavaa olla taas pitkästä aikaa polulla ja vähitellen laskeutua vuoriston rytmiin.

Alkumatkan maalaisidylliä.

Seuraavana aamuna teetä hörppiessäni ja päivän tulevaa koitosta kartasta tarkastellessani tapasin amerikkalaisen Peterin, joka oli niin ikään matkalla perusleiriin. Hetken juteltuamme päätimme yhdistää voimamme ja niinpä tuore suomalais-amerikkalainen retkikuntamme suuntasi hyvissä sielun ja ruumiin voimissa (nukuin noin 11 tuntia!) ja raikkaassa aamuauringossa kohti uusia korkeuksia. Poluilla sai kävellä suhteellisen rauhassa; välillä vastaan tuli yksittäisiä trekkaajia tai isompia seurueita kantajineen ja oppaineen, välillä taas kylien asukkaita menossa peltotöihin tai muihin askareisiin.

Pothana.

Annapurnan esivuoristoon kiemurtelee nykyään myös tie, joka nousee koko ajan ylemmäs rinteille, joten välillä polku muuttui autolla ajettavaksi leveäksi uraksi. Yhtään autoa emme kuitenkaan sillä nähneet, mikä sinänsä ei haitannut ollenkaan. Toisen päivän aikana tie kuitenkin loppui kokonaan ja edessä oli vain kivettyä polkua ja kivikkoa koko matkan perusleiriin. Seuraavat päivät polku kulki pääasiassa alppiruusu- ja bambumetsässä ylös…ja alas. Ja taas ylös ja taas vähän alas. Korkeusmetrejä sen kuin kertyi ja sitten taas laskeuduttiin takaisin edellisen nousun lähtökorkeuteen.

Matka seuraavaan kylään ei näytä pitkältä, mutta välille mahtuu 300 metriä laskua ja sen perään taas sama määrä nousua.

Polun varrella olevat kylät pienenevät matkan edetessä ja laakso, jota pitkin kuljimme, kapeni koko ajan ja sen molemmilla puolilla jyrkät vuorenseinämät nousivat käsittämättömiin korkeuksiin. Maisemaa hallitsee hyvin pitkälti jylhä Macchapucchare -vuori, jonka nimi tarkoittaa kalanpyrstöä ja tietystä kuvakulmasta katsottuna juuri siltä vuori näyttääkin. Lähes seitsemään kilometriin yltävä huippu on vaikuttavan näköinen ja on myös paikallisille ihmisille pyhä, joten sinne kiipeäminen on kokonaan kielletty.

Macchapucchare tarkkailee kulkijaa pilvien lomasta.

Pitkät ylä- ja alamäet voivat uuvuttaa pienimmät. Onneksi apu löytyy perhepiiristä.

Neljäntenä päivänä saavutimme lumirajan ja polku alkoi nousta jyrkemmin kohti Macchapucchare Basecamp -nimistä muutaman guest housen rykelmää. Se olisi viimeinen yöpaikkamme ennen itse Annanpurnan perusleiriä. Sää oli pilvinen ja satoi lunta. Molemmilla puolillamme kohoavat jyrkät vuorenseinämät katosivat pilviin ja iltapäivää kohden lumisade vain kiihtyi. Tämä etappi on ainoita Nepalin suosituimpien vaellusreittien kohtia, jolla on todellinen lumivyöryvaara. Olimme nousemassa yöpaikkaamme iltapäivällä ja sää ei ollut paras mahdollinen, joten mietimme hetken pitäisikö meidän jäädä yöksi alempaan majataloon ja kulkea riskipaikkojen ohi aikaisin seuraavana aamuna. Polun sijaintia oli kuitenkin joitakin vuosia sitten muutettu kulkemaan turvallisemmasta paikasta kuin ennen, joten päätimme lähteä ylös vielä samana päivänä.

Kohti Macchapuchare Basecampiä.

Potentiaaliset riskipaikat oli kuitenkin mahdollista ohittaa nopeasti ja ylemmäksi noustuamme näkyvyyskin hiukan parani. Muutaman tunnin nousun aikana laskimmekin silti yhteensä 14 lumivyöryä, jotka syöksyivät alas Macchapucchare ja Hiunchuli vuorten rinteiltä. Onneksi välimatka oli kuitenkin turvallinen eikä mikään niistä syöksynyt lähellekään polkua. Meitä vastaan tuli vaeltajia, jotka kertoivat viettäneensä viimeiset kolme yötä Macchapucchare Basecampissä odotellen selkeää säätä, jotta pääsisivät Annapurnan perusleiriin ihailemaan maisemia, mutta turhaan. Odotettu sääikkuna ei ollut auennut. Olivat sitten kyllästyneet loputtomaan nollanäkyvyyteen ja lumentuloon ja lähteneet alas. Mitenköhän meidän kävisi? Jos edelliset kolme päivää oli ollut pilvistä, niin pitihän sen sään nyt jossain vaiheessa aueta? Pitihän?

Kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa.

Saavuimme perille myöhään iltapäivästä. Lumentulo jatkui koko illan ja yön. No, se ei enää kuitenkaan haitannut. Huonon sään takia majatalon sähköt eivät toimineet, joten vietimme tunnelmallisen illan majatalon ruokasalissa suomalais/jenkkiläis/saksalais/japanilais/korealais/nepalais-seurassa kynttilöiden valossa syöden, seurustellen, pelaillen ja kitaraa soittaen. Mahtava ilta, eikä huominen mahdollinen huono sää ja epävarma perusleiriin pääseminen tuntunut vaivaavan enää ollenkaan. Tällaisia hetkiähän tänne ollaan mahtavien maisemien ohella juuri tultu hakemaan!

Dal bhat kera rakshin, paikallisen ”kotiviinin”.

Aamuinen Macchapucchare Basecamp.

Seuraava aamu valkeni kirpeässä pakkassäässä. Ja mitä? Sinistä taivasta! Ja paljon. Aurinko alkoi juuri valaista korkeimpia lumihuippuja ja tästä innostuneina suuntasimme nopeasti aamupalalle ja reppuja pakkaamaan. Ulkona näkymät olivat aivan käsittämättömän, täysin kuin jostain toiselta planeetalta. Kirkas taivas, joka puolella korkeuksiin kohoavia valkoisia huippuja, pieni tuulenvire ja alapuolella levittäytyvä laakso, josta olimme viime päivinä nousseet. Lähdimme nousemaan viimeistä etappia perusleiriin lumessa kahlaten ja polkua avaten. Matkaa pitäisi olla noin 2-3 tuntia ja nousua kertyisi vielä muutama sata metri.

Kyllä kelpaa. Viimeinen etappi kohti perusleiriä.

Puolen tunnin tarpomisen jälkeen vastaan alkoi tulla ihmisiä, jotka olivat laskeutumassa perusleiristä, jossa olivat viime päivät majailleet. Kulku helpottui ja vähitellen kulman takaa alkoi näyttäytyä itse Annapurna I kaikessa komeudessaan. Yli 8000 metriin kohoava huippu ja sen noin neljä kilometriä korkea jyrkkä eteläseinä ovat jo niin massiivisia luonnonmuodostelmia, ettei pieni ihminen voi muuta kuin pyöritellä päätään ja silmiään ja miettiä, että mihin sitä on taas päätynyt. Ei tätä paikkaa turhaan kutsuta nimellä Annapurna Sanctuary.

Annapurna South (7219m).

Sää suosii kulkijoita.

Namaste, tervetuloa!

Perusleiriin saavuttuamme otettiin pakolliset poseeraus- ja ryhmäkuvat sekä tilattiin teetä ja suklaata perille pääsyn kunniaksi. Kiertelin itsekseni ympäri lähimaastoja, vierailin menehtyneiden kiipeilijöiden muistoksi pystytettyjen muistomerkkien luona ja kuvittelin myös mielessäni mitä sir Chris Bonnington tiimeineen on tällä paikalla miettinyt kun he ensimmäisinä kiipeilijöinä saapuivat 70-luvulla nousemaan tuota edessä avautuvaa massiivista seinämää. Kesken kaiken näimme Annapurna Southin rinteillä kaksi aivan megaluokan lumivyöryä, jotka peittivät koko valtavan vuorenseinämän lumipilven alle. Vaikuttavaa. Konkreettinen muistutus taas luonnon voimista ja siitä kuinka mitättömän pieni ja heikko ihminen on niiden keskellä. Vetää mielen nöyräksi. Kiitollisina sään haltioille lähdimme takaisin alas ja kun saavutimme Macchapuchare Basecampin, palasivat pilvet jälleen ja lumi sade alkoi. Ei haitannut, olimme nyt matkalla alas….toistaiseksi. Meillä oli käynyt uskomaton tuuri.

Ihminen pieni, vuori suuri. Annapurna I (8091m).

Kitaransoitto jäi kesken kun Annapurna South päätti järjestää näytöksen voimistaan.

Seuraavana päivän saavuimme takaisin Chomrongin kylään, jossa minun ja Peterin tiet erosivat. Hän lähti takaisin alas kohti Pokharaa ja minä otin suunnan kohti Gorepanin kylää. Matkaa oli ollut mukava tehdä seurassa, mutta olin samalla mielissäni myös, että tästä eteenpäin jatkaisin omine nokkineni. Olin iloinen Peterin puolesta, että hän oli saavuttanut oman tavoitteensa, mutta itsestäni tuntui, että oma taipaleeni olisi vasta aivan alussa.

Lue lisää