Yö tuntui taas jääneen liian lyhyeksi. Haukottelen ja kömmin ulos pakettiauton takaosasta. Väsymys painoi ja kroppa tuntui kankealta. Pitäisi varmaan alkaa keitellä aamupalaa. Otan muutaman askeleen ja venyttelen vähän. Kirpeä, kirkas pakkasilma puskee vastaan ja saa aistit kuitenkin heti virittymään. Reissukavereini Tanelikin taitaa vähitellen heräillä. Onkin aika alkaa ihmetellä, minne sitä oikein olemme yön pimeydessä saapuneet.

Paikka on Ritsem. Pienen tien päässä sijaitseva pieni tunturikylä Stora Sjöfalletin kansallispuiston laidalla. Kipuan viereisen lumitöyrään päälle ja luon katsauksen etelään. Hymy nousee herkästi huulille, kun näen edessäni syyn, miksi olemme tänne tulleet: reilun kymmenen kilometrin päässä suuren Akkajauren toisella puolella kohoaa korkeuksiin jylhä yksinäinen vuorimassiivi: Ahkka.

Ahkka on komea vuorimassiivi, keskellä kuvassa korkein kohta ”Stortoppen”.

Ahkka, joka tunnetaan myös nimillä “Lapin kuningatar”, “Isoäiti” tai “Jumalatar”, on saamelaisen perimätiedon mukaan pyhä vuori ja sille tulee osoittaa kunnioitusta. Se sijaitsee Stora Sjöfalletin kansallispuiston etelärajalla aivan Sarekin kansallispuiston tuntumassa. Kesäisin vuori houkuttelee rinteilleen kokeneita vaeltajia. Talvisin massiivi vetää puoleensa taas laskukansaa. Kokonaisuutena Ahkka koostuu 14:sta itsenäisestä huipusta, joista korkein, Stortoppen, yltää 2015 metriin ja on Ruotsin kahdeksanneksi korkein vuori. Lisäksi huippujen lomaan jää myös kymmenen jäätikköä.

Laskijoita Ahkka houkuttelee erityisesti korkeuseroillaan. Koko Ruotsin suurimmat korkeusmetrit laskulleen löytääkin laskemalla Stortoppenilta alas Akkajauren rantaan; vertikaalimetrejä laskulle kertyykin yhdellä huitaisulla reilut 1500. Siinä yksi syy, jonka takia mekin nyt pakkasimme ahkiomme ja lähdimme pikaisen aamupalan jälkeen hiihtämään Akkajauren yli kohti vuoren alarinteitä, jonne perustaisimme leirin muutamaksi päiväksi.

Akkajauren ylitys. Pinta oli paikoin vain kirkasta jäätä ja siinä pystyi ahkionkin kanssa etenemään tasatyönnöin.

Akkajaure on suuri järvi, joka on heti alkuun ylitettävä jos mielii päästä Ahkkalle tai tätä kautta Sarekiin. Järven pintaa säännöstellään Suorvassa sijaitsevalla padolla ja sen pinnanvaihtelu voi olla jopa 30 metriä. Tämä vaikuttaa tietenkin myös jääpeitteen muodostumiseen ja sesonkiaikaan järven yli kunnostetaankin valvottu jäätie, jota hiihtäjät ja kelkkailijat voivat käyttää ylityksellään. Oma ajankohtamme oli kuitenkin niin varhainen, ettei ”Isvägen” ollut vielä valmis. Tiedusteltuamme asiaa parilta paikalliselta, olivat he sitä mieltä, että järven yli ”olisi todennäköisesti jo turvallista hiihtää”. Hyvä niin, sitten ei kun matkaan. Saimme myös kuulla, että olimme todennäköisesti ensimmäiset Ahkkalle suuntaavat hiihtäjät tänä vuonna. Mene ja tiedä, mutta eipähän ainakaan olisi tungosta tai valmiita uria.

Nämä merkit ja jään paukahtelu saivat mielen pysymään virkeänä selän ylityksellä.

Kymmenen kilometrin järvenselänylitys voi tuntua pitkältä. Sitä luulee edenneensä jo hyvän matkaa, mutta taaksepäin vilkaistessa lähtöpaikka oli aina lähempänä kuin etäällä siintävä vastaranta. Aikaa kului, suksi luisti ja lopulta myös edessä näkyvät puut ja kivet alkoivat erottua selkeämmin. Matka siis eteni kuitenkin. Ajoittain jäästä kuuluvat kovat paukahdukset saivat myös tahdin pysymään yllättävän nopeana.

Lopulta noin kolmen tunnin suksimisen ja jäällä liukumisen jälkeen sai huokaista helpotuksesta suksien kärkien noustessa rantatörmälle. Hiihtelimme vielä jonkin verran ylärinteeseen, jonne perustimme leirin sopivaan paikkaan. Oli aika tehdä olo mukavaksi, tankata ja kerätä voimia huomista nousua varten. Sitä nimittäin tulisi riittämään.

Emme sittenkään ole yksin.

Herätyskello soi viideltä. Tarkoitus oli olla liikkeellä tuntia myöhemmin ja siihen melkein ehdimmekin. Näin pohjoisessa helmikuun alun päivät ovat vielä varsin lyhyitä, joten valoisan aika piti käyttää tehokkaasti hyväksi. Päivän varsinaisena tavoitteena oli Ahkkan korkein huippu, Stortoppen, jonne matkaa leiristä kertyisi noin seitsemän kilometriä ja korkeusmetrejä noin 1600.

Suunniteltu reittimme kulkisi aluksi Njirramjåhkå-kanjonin laitaa ja kääntyisi siitä kohti Hyllglaciären-jäätikköä. Tämän jälkeen nousisimme jäätikön itälaidan harjannetta aluksi nimettömälle 1916 metriselle huipulle. Siitä matka jatkuisi pienen satulan kautta kohti pohjoishuippua, Nordosttoppenia, josta kömyäisimme vielä korkeimmalle Stortoppenille. Huipulta laskeutuisimme Hyllglaciärenin päätyyn ja laskisimme sitä kautta alas. Lähdimme matkaan.

Päivä valkenee ja Akkajaure jää vähitellen kauas taakse.

Lunta oli melko vähän ja se oli paikoitellen jäistä. Njirramjåhkåa ohittaessamme saimme jopa laittaa jääraudat suksiin jyrkässä sivurinteessä, rinne alas kanjoniin oli erittäin viettävä. Saavuttaessamme kanjonin pään, alkoi päivä vähitellen valjeta. Maisema oli vielä pilvessä, mutta päivästä oli luvattu kirkasta ja luotimme siihen. Tuntui hienolta olla täällä, ainoat ihmiset koko vuorella.

Ahkkamassiivissa riittää hienoja huippuja, joille kaikille ei löydy edes nimeä.

Eipä ollut ruuhkaa tunturissa.

Skinnailimme hyvissä fiiliksissä jontkan pohjaa ylöspäin ja nousumetrien karttuessa myös pilvet vähitellen väistyivät. Tai oikeastaan eivät väistyneet, me vain nousimme niiden yläpuolelle. Kyllä sai taas hiihtäjä haukkoa henkeään katsellessaan ympäröivää pilvimerta ja sieltä esiin puskevia valkoisia saaria. Tuulta ei juurikaan ollut ja pakkanen oli 10 asteen tienoilla. Täydellistä. Tyyneys ja hyvä olo alkoivat fyysisistä ponnisteluista huolimatta vallata mieltä.

Liian monesti noustessa maisema alkaa näyttää ennen pitkään tältä.

Välillä täytyy muistaa myös kääntyä ympäri ja palauttaa mieleensä missä sitä oikeastaan on…ja ennen kaikkea miksi.

Harjanne kohti ”1916” huippua osoittautui jäiseksi ja kiviseksi etapiksi. Onneksi emme olleet laskemassa tätä kautta. Rinteen yläosissa päätin jo lyödä sukset reppuun ja kävellä loppumatkan jääraudoilla. Lumi oli kovaa ja jäistä, joten kivien seassa matka taittui näin huomattavasti helpommin.

Kohti valoa!

Esihuippu ”1916”, näkymä pohjoiseen.

Saavuttuamme huipulle ”1916” avautui eteemme myös harjanteen loppuosa kohti Nordosttoppenia. Rinne jyrkkeni ja kapeni huomattavasti, mutta eipähän ollut enää paljoa matkaa jäljellä. Tieto helpotti, koska kello oli jo ehtinyt pitkälle ja päivänvalon kanssa voisi tulla kiire. Laskeuduimme pieneen satulaan ja aloitimme nousun. Rinteen jyrkentyessä myös loput korkeusmetrit kertyivät nopeaan. Lähempänä huippua sauvat vaihtuivat vielä hakkuun, jolla voisi pysäyttää itsensä, jos sattuisi horjahtamaan jyrkkään rinteeseen.

Taustalla Nordosttoppen ja Stortoppen.

Suuntana Nordosttoppen.

Ahkkan Nordosttoppen lasketaan yleensä yhdeksi Ruotsin 13:sta kaksitonnisesta huipusta, vaikka käytännössä se on vain vähän korkeampi kohta Stortoppenille vievällä harjanteella ja kauempaa katsottuna hyvinkin vaatimattoman näköinen. Nämä kaksi korkeinta huippua erottaa toisistaan lyhyt, mutta erittäin ilmava harjanne.

Etsiessäni kotona tietoa tästä osuudesta, lovesta, törmäsin netissä erilaisiin mielipiteisiin koskien varusteita. Osa porukasta oli sitä mieltä, että osuudelle kannatti ottaa köysi mukaan, osa taas sanoi sen sujuvan hyvin ilman. Sitten oli tietenkin niitä ”onhan se periaatteessa helppo, me mentiin ilman köyttä, mutta jos…”-kommentteja. Pohdittuamme asiaa päätimme pakata lähtiessä köyden
mukaan. Olisi ikävää jos huipulle nousu jäisi kiinni näistä viimeisestä metreistä, kun puntti tutisisi liikaa ilman köyden tuomaa turvaa.

Viimeiset metrit Nordsttoppenille.

Helppo hymyillä!

Saavutimme Nordosttoppenin melko nopeasti ja olo oli majesteettinen. Aurinko oli jo laskemassa ja taivas oli kirkas. Etelässä avautui Sarek kaikessa komeudessaan. Mieleen tulvi heti paljon muistoja edellisiltä reissuilta. Edessä kohosi hiukan korkeampana Ahkka Stortoppen, jonka jylhä eteläseinä kimalsi kauniissa iltakajossa. Voisiko hienompaa paikkaa ollakaan? Huusimme nopeat ”fjell hejt!” ja lähdimme tarkastelemaan nousumme viimeistä osuutta, lovea, joka vielä erotti meidät päätavoitteestamme.

Hieman Nordosttoppenin jälkeen harjanne sukeltaa jyrkästi alas kapealle ja ilmavalle osuudelle. Vasemmalle puolelle tiputusta tulee kohtisuoraan useampi sata metri ja oikeallekin rinne viettää erittäin jyrkästi kohti Hyllglaciäreniä. Lopuksi harjanne nousee jyrkästi ylös Stortoppenille. Emme jääneet asiaa sen enempää punnitsemaan, vaan kerran kun olimme köyden tänne asti kantaneet, niin miksi emme sitä käyttäisi.

”Lovesta” otettu kuva kohti Nordosttoppenia.

Etelää kohti pudotus on varsin jyrkkä. Ja pitkä.

Iskimme lumeen varmistuksen ja kiipesin alas. Tasapainoilin tasaisen kohdan toiseen päähän, johon tein ankkurin ja varmistin Tanelin yli ilmavimman kohdan. Taneli jatkoi samoilla vauhdeille viimeiselle nousulle ja kömpi nopeasti harjanteen päälle, josta varmisti vielä minut. Lumi oli onneksi kovaa ja eteneminen sen takia helppoa.

Kyllä kelpaa nauttia ilta-auringosta.

Ja sitten ”Fjell hej!”, olimme Stortoppenilla! Helmikuun alun päivät ovat lyhyet ja iltapäivän pakeneva valo maalasi maisemaan mystisen tunnelman. Hetkeä olisi voinut jäädä fiilistelemään pidemmäksi aikaa, mutta alas olisi lähdettävä, jos halusimme vielä nähdä jotain laskiessamme.

Voi rakkahin Sarek!

Joskus maisemaan ja hetkeen on vain helppo sulautua kun tavoite on saavutettu. Valo käy kuitenkin vähiin, joten alaskin on lähdettävä.

Lasku heti Stortoppenilta ei valitettavasti onnistunut, koska Stor- ja Borgtoppenin väliseen satulaan johtava rinne oli täynnä tuulen muodostamia metrinkin korkuisia kovia lumipatsaita, joiden seassa suksiminen ei sujuisi. Sukset sai kuitenkin laittaa jalkaan heti Hyllglaciärenin yläosassa ja sitten edessä olikin pitkä baana.

Stortoppenilta laskeutuva ”kumparemäki”.

Jäätikköosuus oli odotettavasti kovaa korppua, mutta alemmilla suojaisemmilla osuuksilla pääsimme nauttimaan myös pehmeämmistä käännöksistä. Taneli pudotteli alas varmoin kokenein ottein, kun taas minä..krhm..tulin vähän hitaammin. Itsehän tein vasta viime talvena takinkäännöksen ja vaihdoin laskupelin laudasta suksiin, joten tekniikka ei ehkä ollut vielä ihan puhtain mahdollinen. Alas kuitenkin suoriuduin ongelmitta ja alaosien puuterikäännökset saivat aikaan jopa jonkinlaista hurmiotilaa. Tämä se on siistiä puuhaa!

Alas tullessa kamerat pysyivät pääosin repuissa ja keskityimme vain laskemiseen. Tarkoitus oli päästä mahdollisimman alas ilman otsalamppuja.

Alas suunnistaessamme päätimme skipata menomatkan jyrkän sivurinteen ja otsalamput päissä suuntasimme sen vieressä kulkevaan kanjoniin. Kanjoni olikin hyvää laskubaanaa melkein koko matkalta, mutta loppuosastaan se muuttui niin kapeaksi ja jyrkäksi, että jouduimme nousemaan sen reunalle ja jatkamaan laskua sitä pitkin kohti alhaalla tunturikoivikossa sijaitsevaa leiriämme. Teltan saavutimme hetkeä myöhemmin täyden pimeyden jo vallitessa, uupuneina, mutta erittäin tyytyväisinä. Nyt ruoka tulille ja punkku auki. Olipahan päivä!

Palautuminen alkakoot!

Seuraava päivä kului nauttiessa levosta, rauhasta, hyvästä ruoasta ja maisemista.

Ja saatiinhan ne reiskatkin lopulta yötaivasta valaisemaan!

Kiitos ja ensi kertaan!

Etelä-Suomessa ei talvesta tällä hetkellä ole juuri tietoakaan, mutta pitää muistaa, että pohjoisessa se on vasta aluillaan. Kannustankin kaikkia lähtemään nauttimaan siitä kukin omalla tavallaan!

Lue lisää