Poronkäristystä ja pari tunturia – vaan kuinkas sitten kävikään?

Joskus reissuun lähtiessä kaikki voi olla huolella suunniteltua, varusteet kunnossa, ukot kunnossa ja fiilis korkealla, mutta siitä huolimatta kaikki ei mene niin sanotusti ihan putkeen. Ja kuten tämän postauksen otsikosta saattoi päätellä, näin kävi tällä kertaa. Kauan odotettu 30 päivän talvivaellus typistyi vähän reiluun kolmannekseen. Miten kaikki sitten meni ja mitä siellä tunturissa oikein tapahtui?

Kvikkjokk Fjällstation

Kaikki alkoi kauniina aurinkoisena päivänä Kvikkjokkin tunturiaseman pihalta. Ahkiot oli viimein saatu pakattua ja fiilis oli mitä parhain. Pitkään suunniteltu matka pääsisi nyt vihdoin päivien viivästyksen jälkeen alkamaan. Painoa pulkilla oli reilu 80 kg kummallakin. Ahkio painava, mieli kevyt. Muutamana ensimmäisenä päivänä luvassa olisi reilut 500 nousumetriä avotunturiin, joten fysiikka joutuisi heti kättelyssä testiin. “Vielä hymyilyttää. Ja toivottavasti vielä illallakin.” Keli oli selvästi plussan puolella ja niin takin kuin pitkähihaisen sai suosiolla pakata suoraan ahkioon. Lähtö-selfiet ja sitten nykäistiin ahkiot liikkeelle.

Perus pikkupulkkia… joopa joo!.

Alkuun ennen Sarekin kansallispuiston rajaa reitti kulkee hyvin tamppautunutta kelkkauraa pitkin, joka helpotti huomattavasti etenemistä. Ruotsalaisilla taisi olla vielä lomakausi päällä, koska kelkkaa tuli vastaan tasaiseen tahtiin. Suurin osa ihmisistä oli menossa kalaan korkeammalla sijaitsevalla Stuor Dahta -järvelle. Kovalla pinnalla ahkio liukui jopa yllättävän helposti ja vain jyrkemmissä kohdissa painovoima muistutti itsestään ja sen kiskomiseen sai todella käyttää voimaa. Matka eteni mukavasti. Ensimmäisen päivän tavoitteena oli päästä pois kelkkabaanalta, melusta ja hajusta. Otimme suunnaksi Stuor Dahtan, joka sijaitsee aivan kansallispuiston rajan tuntumassa.

Taivas oli selkeä koko päivän. Vähitellen etenimme metsästä tasangolle ja vähän ylemmäs päästyämme avautui ensimmäisen kerran näkymä Sarekiin. Edessämme ilta-auringon valossa kylpi Pårte-massiivi koko komeudessaan kauniisti tasaisen valkoisen lumen peitossa. Upea näky. Odotukset tuleville päiville alkoivat nousta entisestään. Ja voi, emmepä tässä vaiheessa vielä tienneet, että tämä olisi samalla myös viimeinen kerta kuin Pårte meille kokonaisudessaan näyttäytyi. Mutta hienoa se oli.

Se ensimmäinen ja myös viimeinen näkymä Pårtelle.

Saavuimme alkuillasta leiriin, jonka perustimme järven rantaan sivuun kelkkaurilta. Lunta oli leiripaikalla reilut puolitoista metriä, joten teltan ulkopuolella liikuttaessa lumikengät olivat aivan välttämätön kapistus , ellei halunnut jatkuvasti olla muniaan myöten hangessa. Kirkasta päivää seurasi myös kirkas yö ja mittari alkoi painua reippaasti pakkasen puolella. No, tuntui mukavalta istuskella absidilla, kiskoa paksua untsaria niskaan ja alkaa viritellä keittimiä tulille. Tätä se arki sitten tulisi olemaan.

Ensimmäinen leiripaikka ja nouseva aurinko.

Leirissä iso osa ajasta kuluu lumen sulattamiseen. Teevedet, ruokavesi, tiskivesi, termariin ja juomapulloihin vettä, vähän lisää teetä. Kello juoksee huomaamatta. Tämän vuoksi mukana onkin kaksi bensakeitintä, jotka molemmat kulkevat keitinlaatikossa. Yhdellä keittimellä kaikkeen sulatteluun saisi kulumaan loputtoman paljon aikaa, jolloin sekä illat että aamut venyisivät liian pitkiksi. Tässä meillä ilmenikin ensimmäinen ongelma, kun vaivalla huoltamista keittimistämme toinen alkoi yskiä, eikä suostunut palamaan täydellä teholla. Mikä ihme vikana? Sitä selviteltäisiin jatkossa.

Seuraava päivä olikin sitten luku itsessään. Avotunturiin päästäkseen piti nousta parisataa metriä korkeammalle metsäisen rinteen poikki. Sarekin puolella sijaitsee Boarekin saamelaiskylä, joten tisesimme, että jostain sinne menisi kovaksi ajettu kelkkaura. Alkutiedustelu oli kuitenkin tehty perinteiseen tapaan, joten meillä ei ollut mitään hajua, mistä tämä ura tarkalleen kulkee. Lähdimme seuraamaan yhtä hangesta erottuvaa vanhaa uraa, joka johti paikkaan, johon oli karttaan merkittu polku. Vähän myöhemmin selvisi, että valinta oli väärä. Jo valmiiksi olematon ura katosi ennen pitkään hajanaisiksi vanhoiksi jäljiksi, joista oli painavan ahkion kanssa enemmä haittaa kuin hyötyä. Olimme tulleet järveltä kuitenkin jo sen verran pitkälle, että emme enää jaksaneet kääntyä takaisin parempaa uraa etsimään. Edessä oli siis pari sataa korkeuserometriä jyrkkää, metsäistä ja kumpuilevaa rinnettä. Lumen syvyys noin 1,5 metriä. Tätä kun tahkoo yli 80 kg ahkion kanssa ylös niin välillä saa kyllä miettiä omaa mielenterveyttään. Miksi, oi miksi minä olen täällä?!

Ahkio kyntää syvällä lumessa vanhaa kelkkauraa, joka enemmän hidastaa kuin hyödyttää etenemistä.

“Eikös se kuitenkin oo niin, että kai me saadaan tästä raadannasta ihan asiallista palkkaa?”,“No, me laitettiin ite tähän viimeisetkin rahat kiinni ja ollaan jo valmiiksi konkurssissa.”, “Ai niin, voi #%!!”. Ei sitten kai auta muu kuin jatkaa.” Unohtumaton taipale.

Mäki kuitenkin taittui metri metriltä parissa päivässä ja selvisimme ylempänä sijaitsevalle järvitasangolle. Oli taas hienoa tuntea etenevänsä pitkästä aikaa. Edessä kohoavan Pårten korkeimmat huiput verhoituivat sankkaan pilvimassaan, mutta muuten näkyvyys oli oivallinen ja aloin nauttia matkanteosta taas täysin mitoin. Nyt oltiin saavuttu jo Sarekin puolelle! Moottorikelkan melu ja katku olivat historiaa ja edessä odotti vain luminen erämaa.

Järvitasangolla.

Matka taittui nyt paljon joutuisammin, joskaan raskaista ahkioista johtuen mistään pikamarssista ei voitu vieläkään puhua. Onneksi ei ollut minnekään kiire. Tässä vaiheessa reissua on aina hieno tunne kun aluksi metsä ja vähän myöhemmin yksittäiset tunturikoivutkin alkavat jäädä taakse ja edessä on vain avointa tunturia kaikessa avaruudessaan ja armottomuudessaan. Alkaa todella tuntua, että pääsee irti arjesta. Se jää jonnekin taakse ja alas.

Pitkää ja tasaista ylämäkeä kohti Vájkkántjåhkkan edustan leiriä.

Kirkas keli ja raipakka tuuli saa matkaajat hymyilemään. Tai ainakin toisen.

Tunturimaiseman avoimuus otettiin siis avomielin vastaan ja samalla saimme myös kokea osan sen armottomuudesta. Kun nousimme ylängölle Vajgganjavrata järven lähimaastoon, alkoi tuuli puhallella oikein urakalla. Jatkuva tuulennopeus oli luokkaa 22-24 metriä sekunnissa. Puuskissa se lähenteli varmaan 30:tä. Jo oli raikasta. Sopivan leiripaikan löydyttyä ei teltan pystytys tullut heti kyseeseenkään. Ympäristö ei tarjonnut minkäänlaista suojaa, joten aluksi olisi rakennettava jonkinlainen suojamuuri telttaa varten. Vaikka Kaitum on kovaa tekoa, niin tällaisessa kelissä senkin kestävyyttä todella testattaisiin ja se on kuitenkin Keronista se kevennetty versio. Tuulesta huolimatta lämpötila oli onneksi korkea ja lumi suojaisaa, joten aloimme pyöritellä isoja lumipalloja valliksi telttapaikan ympärille. Kivaa, lapset pääsi taas rakentamaan lumilinnaa. Palloja pyöriteltiin hyvä tovi kunnes meidän U:n-muotoinen suojalinnake alkoi olla reilut pari metriä korkea. Joko riittäisi, toivottavasti, sillä tuuli tuntui vain kiihtyvän. Kunnon tilkitsemiset vielä, niin hyvä tulee ja sitten teltta äkkiä pystyyn. Lumiluolaa emme ruvenneet kaivamaan koska oletus ja tavoite oli, että matkamme jatkuu jo lähipäivinä.

Lumivallin rakentelua.

Tässä säässä saa olla huolellinen, ettei tuuli tempaa telttaa mukanaan pystytysvaiheessa. Majoite saatiin hyvin pystyyn, jokainen kiinnitys varmasti käytössä, kangas pinkeänä ja lunta liepeiden päälle. Sukelsin samantien sisään kaivamaan absidia. Sitten tapahtui jotain odottamatonta. Olin teltan sisällä ja yhtäkkiä tunsin kun jotain raskasta kaatui päälleni ja rysähdin maahan. Meni pari sekuntia ennen kuin tajusin mitä oli käynyt: ystävämme tuuli oli puhkunut kumoon koko vaivalla rakentamamme suojamuurin ja nyt se oli sortunut teltan päälle. Sain käyttää ihan kunnolla voimaa, jotta pääsin kömpimään lumivallin raunioiden alta pois ja tämä jälkeen täytyi tarkistaa olivatko kaikki luut vielä ehjiä; sen verran kovan tällin olin saanut. Nuoskalumi painaa, ja paljon. Nopean tarkastelun jälkeen kroppa tuntui olevan kuitenkin kunnossa, mutta entäs sitten teltta? Kolmasosa siitä oli luhistuneena lumimassan alla. Tuuli senkuin kiihtyi ja kello kävi jo myöhäistä iltapäivää.

Aloimme lapioimaan lunta pois teltan päältä ja toivoimme, että armas majoitteemme olisi vielä käyttökelpoinen. Ja kyllä, Hilleberg kestää: edes kaari ei ollut mennyt poikki, vain lievästi vääntynyt. Suojavalli oli romahtanut melkein maata myöten, joten sen rakentaminen täytyi taas aloittaa lähes alusta. Oli jo myöhä iltapäivä ja vatsa huusi ruokaa. Mutta ei auttanut: ennen mitään muuta meidän oli päästävä suojaan puhurilta. Reippaasti vain uutta vallia kasaamaan (ja voitte arvata, että tälllä kertaa siitä tuli melkoisen tukeva). Parin tunnin päästä työ oli taas siinä vaiheessa, että katsoimme sopivaksi laittaa teltta taas pystyyn. Taneli suuntasi sisälle kokkailemaan ja minä jäin ulos paksuntamaan ja korottamaan muuria entisestään. Omalla tavallaan ikimuistoinen ilta: tuuli senkuin kiihtyi, mutta samalla taivaalla alkoivat räiskyä yhdet hienoimmat koskaan näkemistäni revontulista. Taivas oli kauttaaltaan mystisesti loimuavien vihreiden valojen peitossa, minua alkoi hymyilyttää ja mieleen alkoi hiipiä rauhan tunnetta: näin sitä tästäkin taas selvitään, kohta telttaan suojaan ja maha täyteen lämmintä ruokaa. Loppuillan ja yön teltassa kävi kova melu ja välillä kangas paukkui siihen malliin, että melkein jo piti pelätä milloin se repeää. No, ei onneksi revennyt. Hyvät varusteet ovat tällaisilla retkillä elintärkeät.

Välipäivät kuluu hyvin pitkälti keskittyen oleelliseen eli levyttämiseen ja syömiseen.

Seuraavana päivänä sama tuuli jatkui, joten päätimme pitää välipäivän. Olimme myös suht hyvässä paikassa Pårten huiputusta ajatellen ja halusimme päästä siellä käymään, koska se oli ainoa Ruotsin 2000 metrin massiiveista, joissa me emme olleet koskaan käyneet.

Huonoa näkyvyyttä ja puhurituulta kesti pari päivää, mutta viimein koitti hetki, jolloin keli näytti aamulla tarpeeksi lupaavalta huippuyrkkää varten. Tuuli oli vielä melko vahva, mutta taivaalla näkyi sinistä ja myös ympärillä kohoavat 1800 metriin nousevat huiput olivat tulleet näkyviin. Reppuihin pakattiin vähän energiapitoista evästä, vettä sekä köysi, hakut ja pari varmistusta. Tarkoituksenamme oli nousta aluksi Pårten huipulle ja jatkaa siitä harjannetta pitkin toiselle 2000 metrin huipulla, Balggastjåhkkalle. Tuntui todella hyvältä päästä taas liikkelle.

Taas liikkeellä ja suunta kohti Pårtea.

Matkalla kohtasimme belgialaisen ryhmän, joka oli ollut oppaan johdolla ihailemassa Bårddejiegna -jäätikköä. Ensimmäiset ihmiset viikkoon. Melkein teki mieli huutaa kauempaa ja heiluttaa käsiä “Hei täällä me ollaan!”.

Matka taittui verkkaaseen tahtiin loivasti nousten halki kumpuilevan jäätikönedusmoreenin. Kun viimein toivoimme harjanteen takaa saavamme näkymän itse Pårtelle, jouduimme kokemaan pettymyksen: korkeimmat huiput olivat verhoutuneet sankkaan harmaaseen pilveen. Pahus. Koko suunnitellusta harjanteesta ei näkynyt pätkääkään.

Taustalla Bårddejiegna

Näkyvyyttä oli noin 1700 metriin asti ja sen jälkeen alkoi sakea pilvimassa.

Jatkoimme kuitenkin etenemistä toivoen, että voimakas tuuli vielä hajoittaisi pilvimassaa. Kun rinne alkoi jyrketä, alkoi tuuli myös entisestään nousta. Se lennätti ilmassa myös lunta ja välillä näkyvyys katosi kokonaan. Rinne oli kovan tuulen jäljiltä paikoin puhasta jäädä ja vaati jäärautojen kiinnittämisen suksiin. Vähitellen homma alkoi tuntua jo vain suorittamiselta. Kipusimme sukset jaloissa jäistä rinnettä kovassa tuulessa paikoitellen nollanäkyvyydessä ja aina kun saimme näkymän ylemmille rinteille, olivat ne vain entistä sakeamman ja läpitunkemattoman pilvimassan kätkeminä. Kellokin oli jo ehinyt huomaamatta iltapäivän puolelle. Mietimme tilannetta. Voisimme skinnailla väkisin Pårten huipulle, mutta harjanne ja Balggastjåhkka voitaisiin samantien unohtaa. Jos menisimme Pårtelle, voisimme vain sanoa käyneemme siellä. Mitään emme näkisi, eikä lasku pitkin jäistä ja epätasaista rinnettä huonossa näkyvyydessäkään kuulostanut erityisen houkuttelevalta. Teimme päätöksen: lähdetään alas, Pårten päivä ei ollut tänään. Tai meidän päivämme Pårtella ei ollut tänään.

Joskus huonossa kelissä on vain turha rimpuilla ja viisaampaa on kääntyä alas.

Korkeutta oli reilut 1600 metriä ja teltalla olisimme kuitenkin vasta pimeän tullen. Sen verran tukevasti Pårten näytti vielä paikoillaan seisovan, että jospa se odottaisi ensi kertaan. Teltalla myös huomasimme, että ajatus huiputtaa molemmat huiput täältä käsin saman päivänä ei ollut kovin realistinen. Edestakaista matkaa kertyi jo nyt yli 20 kilometriä ja kääntymäkohdasta matkaa ensimmäisellekin huipulle olisi vielä ollut reilut kolme kilomeriä. Jos olosuhteet olisivat toiset, parempi vaihtoehto huiputuksen suhteen olisi ollut mennä pikkuteltaltalla yöksi Bårddejiegna-jäätikölle ja siitä käsin käydä tekemässä huiputukset.

Matkalla takaisin teltalle. Tavoite lymyää jossain takana pilviin verhottuna.

Myöhemmin illalla teltalla koin odottamattoman takaiskun. Vasenta silmääni alkoi särkeä ihan huolella ja se alkoi vuotaa ja rähmiä. Vähitellen kipu levisi laajemmallekin ja juoduin ottamaan vahvaa kipulääkettä, jotta sain nukuttua. Seuraavana aamuna sama homma jatkui ja tajusin, ettei kaikki ollut ihan kunnossa: en nähnyt silmällä juuri mitään, vain sumeaa puuroa, jonka lisäksi silmä oli erittäin valonarka. Mitäs nyt? Lumisokeus?

Perusnäkymä teltan absidiin.

Silmän ärsyyntyneisyys ja sumeus viittasivat lumisokeuteen, mutta yleensä se tulee iskiessään molempiin silmiin. Toivoin, että tilanne menisi ohi lääkkeillä ja levolla. Kun silmä on pois pelistä, tulee helposti kädetön olo, joten päätimme pysyä paikallamme, kunnes tilanne olisi ohi. Aikaa kului, mutta muutosta parempaan ei tapahtunut. Sumeus, ärtyneisyys ja särky säilyivät. Muutaman päivän päästä sää oli vaihteeksi täydellinen ja päivä suorastaan kutsui hiihtämään eteenpäin. Minua kuitenkin epäilytti oma tilani: jos kyse olisi jostain vakavemmasta, niin näköä on aika paha mennä riskeeraamaan yhden reissun takia. Päätin ottaa puhelun tutulle lääkärille ja kysyä mielipidettä. Lyhyen keskustelun jälkeen tuomio oli selvä: ehdottomasti näyttämään silmää lääkäriin, jottei mahdollinen bakteeritulehdus pahenisi, jolloin se voisi aiheuttaa mahdollisesti pysyvää vahinkoa.

Lopulta pilvet väistyivät viimeistä iltaa kohti.

Yöllä näkymät olivatkin jo sitte viimisen päälle.

Nämä on niitä aamuja, jolloin ei ainakaan haluaisi kääntyä takaisin.

Tunnelma oli outo. Reissun ylivoimaisesti kaunein päivä. Reissu vasta alkupäässä. Niin paljon vielä edessä ja me kääntyisimme takaisin. Päätös ei silloin kuitenkaan tuntunut niin raskaalta. Olo oli vain jotenkin hölmistynyt ja tyhjä. Ei sitä edes tajunnut mitä ollaan tekemässä. “No, eipä tässä kai muutakaan voi.  Tällä mennään.” Seurasi pikataival takaisin Kvikjokkiin ja sieltä autolla sairaalaan lekurin vastaanotolle. Diagnoosina oli lopulta “todennäköisesti epähygienisesta olosuhteista johtunut tulehdus” ja lääkkeeksi antibioottisilmätipat sekä kosteuttavia tippoja. Juupajuu, nyt sitten näin. Joten ihmiset: muistakaa pitää retkeillessä hygieniasta huolta, älkääkä tökkikö silmiänne likaisilla näpeillä.

Kun paljon reissaa niin kaikenlaista voi aika ajoin sattua. Harmi, että tämän piti sattua keskellä näin pitkää vaellusta, koska aikaa tällaisille reissuille ei välttämättä ole aina helppo tulevaisuudessa löytää; ihmisillä kun on omat työnsä ja muut askareensa. Ehdimme loppujen lopuksi olla maastossa vain 11 päivää, joka sinänä on monesti ihan mukavan pituinen talvireissu. Tarkoitus oli kuitenkin viettää tunturissa kuukausi, joten siihen peilattuna tästä jäi päälimmäisenä hyvin tynkä fiilis.

Mutta, se on elämää, eikä tästä nyt pidä masentua. Kevät tulee ja sen mukana paljon uutta tekemistä. Vaelluspolut paljastuvat lumen alta, järvet ja joet sulavat, kalliot kuivuvat, luonto herää unesta ja päivät pitenevät koko ajan kovalla vauhdilla. Nautitaan nyt siis täysin rinnoin tästä vuodenajasta ja kaikesta hienosta, mitä luonto kulkijalle tarjoaa. Itse nautin siitä Etelä-Suomessa aina toukokuun puoliväliin asti, jonka jälkeen pohjoiset leveydet kutsuvat jälleen luokseen. Mutta siitä lisää myöhemmin. Mukavaa kevättä kaikille ja muistakaa elellä ulkona!

Tämä reissu on nyt taputelta ja iso kiitos myös yhteistyössä mukana olleille: Scandinavian Outdoor, Ski Saariselkä ja ammattivalokuvaaja Juha Kauppinen!

Kotia (sairaalaa) kohti!