Pik Lenin – ohuen ilmanalan korkeakoulussa, osa 2

Kun seuraavan kerran lähdemme ABC:stä kohti Camp 2:sta, on retkueemme väkiluku kutistunut kolmeen. Viime kerralla vuorelta laskeutuessamme, alkoi Carolinan polvea särkeä oikein kunnolla. Alastulo oli hidasta ja leiriin pääsimme lopulta pitkän päivän jälkeen kipulääkkeiden voimalla. Lepopäivän aikana polvi ei näyttänyt paranemisen merkkejä ja lääkärillä käynnin jälkeen homma oli selvä: leikki täytyisi jättää Carolinan osalta kesken. Ikävä takaisku koko porukalle, mutta me muut jatkaisimme joka tapauksessa vielä huippuyritykselle.

Ja taas sitä mennään.

Nousu jäätikköä pitkin Camp 2:een sujuu tällä kertaa jo hiukan nopeammin. Olemmehan jo ehtineet edelliskerran jälkeen tottua korkeuteen taas paremmin. Nousun yläosassa aurinko saa meidät kuitenkin taas kiinni, lämpötila nousee välittömästi trooppisiin lukemiin ja meno hidastuu. Tästä huolimatta olemme leirissä hyvissä ajoin ja nyt ehtisimme levätä kunnolla ennen seuraavaa etappia.

Camp 2

Oma oloni ei ole teltassa makoillessa kummoinen. Ruoka ei maistu ja veto tuntuu olevan pois. Uupumusta vain, kyllä se tästä. Iltapäivällä lepo katkeaa, kun tunnen mahassa voimakasta kääntelyä. Kiirehdin ulos teltasta ja hädin tuskin ehdin seisomaan nousta kun kaikki edellispäivän sapuskat lentävät kaaressa hangelle. Oksennan olan takaa ja lysähdän hangelle polvilleni. Samassa tunnen kuinka tyhjennys on tulossa myös toisesta päästä ja juoksen parhaani mukaan kohti vessaa sitä toimittamaan. Loistavaa! Molempien päiden täysi tyhjennys! Juuri se mitä huippuyrityksen aikana kaivataan. Olo on täysin voimaton kun rysähdän telttaan makaamaan. Ruoka ei mene alas, mutta muutaman desin vettä pakotan itseni juomaan.

Onhan sitä joskus ollut parempikin olo.

Syyksi epäillään Camp 2:n pienen vesipisteen vettä. Alueen likaisuuden huomioon ottaen ei olisi mikään ihme, jos vesikin olisi päässyt pilaantumaan. Vesipiste on hieman telttakylän yläpuolella, joten olimme luottaneet siihen, että se olisi juomakelpoista. Tästä lähtien keittäisimme kuitenkin kaiken veden. Nyt seuraavalla päivälle tulee väkisinkin lepopäivä, minulla ei olisi yhtään paukkuja jatkaa ylöspäin samantien.

Seuraavan päivän ainoa onni on se, että sää sattuu olemaan pilvinen, eikä lämpötila teltassa nouse liian korkeaksi. Olo tuntuu vähitellen asettuvat ja päätämme jatkaa seuraavana päivänä ylöspäin. Emme nousisi koko matkaa Camp 3:een 6100 metriin, vaan niin sanottuu Camp 2,5:n noin 5700 metriin korkeuteen ja katsoisimme siellä mikä on vointini.

Ensimmäinen pätkä kohti Camp 2,5:sta.

Aamulla etappi alkaa jyrkällä nousulla ylhäällä olevalle harjanteelle. Eteneminen on suht hidasta ja tunnen oloni vielä osin voimattomaksi. Nousun jyrkkyyden takia kahmimme kuitenkin nousumetrejä nopeaan tahtiin ja saavutamme seuraavan leirin korkeuden melko nopeasti ja saamme teltat pystyyn hyvissä ajoin. Sanoisin, että tämä on paras leiripaikka tähän mennessä. Miksikö? Olemme ainoat telttailijat täällä! Edellisen leirin jälkeen suorastaan luksusta. Ilta kuluu perinteisesti tankkaillessa ja onneksi huomaan ruokahaluni palanneen jälleen lähes ennalleen. Veäydymme ajoissa nukkumaan.

Camp 2,5, retken parhaita hetkiä.

Yöstä tulee tuulinen. Paikka on suojaton ja tuuli hakkaa telttoja niin kovaa, ettei nukkumisesta tahdo tulla mitään. Pari kertaa nousen ulos varmistamaan, että telttojen kiilat ovat varmasti hyvin paikoillaan. Molemmat teltat selviävät yöstä ongelmitta ja pitävät nukkujat hyvässä suojassa. Saamme taas kerran olla kiitollisia kestävistä varusteista.

Aamulla selviään seuraava ikävä käänne. Tanelilla on ollut niin sanotusti “rankka yö”. Unesta ei ole voinut haavaillakaan ja maha on ollut niin sekaisin, että kaikki mikä voi vain ulos tulla on myös tullut. Kaikki voimat nousuun ovat myös kadonneet siinä metakassa. Mies haluaa alas vuorelta. Mietimme hetken mitä teemme ja päätämme, että tällaisessa paikassa, ja tällaisessa tilassa, emme alkaisi porukkaa hajottamaan. Lähtisimme takaisin Camp 2:een. Ja alas vuorelta.

It’s the sun! Hide!!

Tässäkö tämä nyt olisi? Päättyikö huippuyritys jo ennen kuin edes saavutimme ylimmän leirin? Camp 2:ssa teltoissa makoillessa tunnelma on hieman apea. Mietimme Sonjan kanssa mitä tekisimme. Koko porukka on nyt leirissä turvassa ja hengissä, joten päätämme, että lähtisimme vielä tekemään yhden piston ylemmäs kevyillä varusteilla ja katsomme kuinka pitkälle voimat riittävät. Edestakainen käynti Camp 2,5:ssa on kuluttanut voimia hyvän määrän, mutta yrittäisimme silti.

Lumivyory jyrisemässä kohti kulku-uraa. Onneksi ketään ei ollut tulilijalla.

Meillä olisi resursseja viettää Camp 2:ssa parikin lepopäivää, mutta sääennuste näyttää kohtalaista säätä ylihuomiselle ja sen jälkeen sakenevaa keliä. Siinä olisi siis mahdollisuutemme, jos vielä huipulle mielimme.

Kysymme Tanelilta hänen mielipidettään ja yllättäen mies ilmoittaa, että olo tuntuu levon ja ruoan jälkeen sen verran paljon paremmalta, että hän haluaisi lähteä mukaan seuraavana päivänä. Jos ei korkeammalle, niin ainakin Camp 3:een. Selvä, tällä porukalla vielä kerran. Mukaan vain mahdollisimman kevyt varustus, yksi teltta ja kolmen päivän ruoat.

Viimeinen jyrkempi rinne matkalla Camp 3:een.

Seuraavana päivänä saavumme Camp 3:een alkuiltapäivästä. Viimeinen osuus oli jyrkkä yhtenäinen nousu, joka ei tuntunut loppuvat koskaan. Lopulta kuitenkin vastaan tulivat värikkäät teltat mäen päällä ja saimme huokaista helpotuksesta. Ja hihkaista ilosta. Olimme nyt Camp 3:ssa! Aiemman pakituksen jälkeen jo pelkästään tänne pääsy itsessään tuntui voitolta.

Hyvä ruoka, parempi mieli.

Olo tuntuu kohenevan fiiliksen mukana. Valitsemme parhaaksi katsomamme telttapaikan ja aloitamme leiriaskareet. Tanelin vanha ystävä pääkipu tekee paluun, joten hän vetäytyy telttaan lepäilemään. Keittelemme vettä ja koitamme pakottaa ruokaa alas kurkusta. Varsinaisesta ruokahalusta ei oikeastaan voi puhua.

Camp 3

Sää on navakkaa tuulta lukuunottamatta loistava ja vuoren toisella puolella avautuva maisema Tadjikistan on satumisen kaunis. Villin ja mystisen näköiset vuoret jatkuvat silmänkantamattomiin ja aurinko värjää ne iltaa kohti yhä upeampiin väreihin. Vetäydymme ajoissa nukkumaan, koska herätys huipulle lähtöä varten olisi jo kello 2:30.

Fiilis korkealla.

Nukun huonosti. Meillä on kolmelle hengelle vain yksi kahden hengen teltta ja painaudun sen ulkoseinää vasten, jolloin kylmyys pääsee tunkeutumaan makuupusiin. Olen hereillä jo reilusti ennen kellon soittoa ja alan valmistella lähtöä. Useampi muki kuumaa juotavaa, puuroa ja vähän energiapatukkaa. Kaikki kiinteä täytää pakottaa alas.

Ulkona tuulee rankasti, mutta taivas on sentään kirkas. Pik Leninin huiputuspäivä on kuuluisa pituudestaan. Matkaa huipulle on useita kilometrejä ja korkeusmetrejäkin kertyy noin tuhat. Kiipeilijöiden riesana on usein kova hyytävä tuuli, joka pääsee nyt piiskaamaan harjanteella eteneviä suojattomia kulkijoita ihan olan takaa. Koskaan aiemmin en muista lähteneeni liikkeelle paksu untuvatakki päällä, mutta nyt se on pakko tehdä.

Aamu valkenee ja maailma avautuu.

Nousu kohti huippua alkaa asiaankuuluvasti noin 100 metrin laskulla kahden huipun väliseen satulaan. Tästä mäki alkaa vähitelleen nousta mukavan jyrkkänä kohti ensimmäistä tasankoa ja niin sanottua “Camp 4”:ää. Untuvatakin saa kohta jo heittää onneksi pois ja kroppa alkaa lämmetä.

Se onkin ainoa positiivinen asia. Olo tuntuu jotenkin todella voimattomalta. Jokainen uusi pätkä vie voimia pois ja joudun pakottamaan itseäni aina vähän ylemmäs. Eihän tämä nyt näin voi mennä. Eilisiltana olo tuntui vielä erittäin hyvältä.

Hitaasti, mutta epävarmasti. Kuva: Taneli Ilvonen

Juon vettä ja imaisen energiageeliä. Saan Sonjan kohta kiinni ja etenemme yhdessä ylempänä olevalle tasanteelle. Taneli on hiukan edellämme. Tuuli tekee säästä kylmän, mutta auringon noustessa ilma lämpenee siedettävästi. Maisema on epärealistisen hieno molempiin suuntiin. Kaukana alhaalla näkyvät sekä Camp 2 että ABC pieninä pisteinä. Jatkamme eteenpäin.

Tadzikistan. Kuva: Taneli Ilvonen

Maasto on helppoa, todella loivaa ylämäkeä, mutta eteneminen ei tunnu luonnistuvan, ei ollenkaan. Jäämme pitämään pientä taukoa ja tankkaamme. Sonja fiilis on hiukan samanlainen ja lisäksi kylmä ilma on alkanut tuntua hänellä keuhkoissa. Vastaan tulee kaksi seuruetta, jotka ovat kääntyneet alas. Näemme Tanelin vilkuttavat vähän ylempänä ja päätämme vääntäytyä vielä hänen luokseen.

Camp 2. Kuva: Taneli Ilvonen

Nousun jyrkimmälle kohdalle “The Knifelle” ei olisi enää pitkä matka, mutta ajatuskin siitä tuntuu toivottomalta. Veto on vain loppu. Kurkku on kuiva ja puhuessa yskittää. Lopulta päätämme Sonjan kanssa, että tämä olisi nyt tämän reissun high pointtimme ja kääntyisimme takaisin alas. Korkeutta on vähän vajaa 6600 metriä. Molemmille se olisi joka tapauksessa uusi korkeusennätys.

This is it for now.

Sydäntä vähän riipaisee kääntää kurssi kohti leiriä, koska kovaa tuulta lukuunottamatta sää olisi muuten hyvä ja aikaakin vielä olisi. Mutta minkäs teet, jos et jaksa, et jaksa. Liekkö syynä huonosti nukutut yöt ja vähäinen lepo, Camp 2:n sairastelu, ei-optimaalisesti sujunut akklimatisaatio, liian vähäinen tankkaus, liian huono kunto tai kaikki nämä yhdessä; alaspäin olisi nyt lähdettävä. Taneli päättää käväistä vielä vähän korkeammalla kuvailemassa maisemia.

Taneli retkikunnan highpointissa, 6712 metriä.

Monen monta kertaa olen aiemminkin vuorella joutunut ottamaan pakit, mutta en koskaan aiemmin yksinkertaisesti siitä syystä, että voimat olisivat uupuneet. Ja juuri siitä syystä tämä onkin erittäin herättävä kokemus.

Näkymä ylöspäin kohti Knifea. Kuva: Taneli Ilvonen

Camp 3:ssa pakkaamme kamat ja valmistaudumme vielä samana päivänä laskeutumaan alempaan leiriin. Sitä ennen tankkaamme ja käymme kuitenkin vielä voimien rippeillä kävelemässä viereiselle Razdelnaya Topille, jotta saamme topattua yhden “lohdutus kuustonnisen” :).

Pettymys haihtuu kuitenkin suht nopeasti ja saapuessamme seuraavana päivänä ABC:hen alkaa porukalla olla jo parempi fiilis. Tilaamme lounaan, joka maistuu taivaalliselta. Pitkästä aikaa oikeaa ruokaa, eikä vain kuivamuonaa! Jatkamme vielä alas perusleiriin ja homma alkaa olla osaltamme sitä myöten taputeltu.

Takaisin tasamaalla. Kuva: Taneli Ilvonen

Vaikka emme huippua saavuttaneetkaan, oli Pik Leninin reissu upea ja opettavainen kokemus. On asioita, joita tästä viisastuneena tekisin seuralla kerralla toisin. Oppirahoja tuli maksettua. Nyt on saanut paljon paramman konkreettisen käsityksen siitä, mitä näin isojen vuorien kiipeäminen todella vaatii. Näiltä reissuilta ei onneksi koskaan palaa kotiin tyhjin käsin.

Aionko jatkossa vielä palata näihin korkeuksiin ja isoille vuorille? Aivan varmasti. Unelma seiskatonnisen huiputtamisesta jää elämään vahvana ja odottamaan seuraavaa kertaa. Aionko vielä jatkossa palata näin suositulle ja kansoitetulle vuorelle? Se on vielä epävarmaa.