Pik Lenin – ohuen ilmanalan korkeakoulussa, osa 1

Tie on pölyinen ja kuoppainen. Istumme kuudetta tuntia minibussin kyydissä paahtavassa helteessä. Määränpäämme, Kirgisian ja Tadzikistanin rajalla kohoava Pamirin vuoriketju, nousee korkeana edessämme, mutta ei vain tunnu lähestyvän ollenkaan. Pullovettä kuluu ja hiki virtaa.

Matkalla perusleiriin.

Pamir on jylhä lumihuippuinen vuoristo, jonka korkeimmat huiput kohoavat aina yli 7000 metrin korkeuteen. Näiden huippujen joukkoon kuuluu myös meidän kohteemme, kunnioitettavaan 7134 metriin yltävä Pik Lenin, tai toiselta nimeltään Ibn Sina Peak.

Pik Lenin tunnetaan yleisesti niin sanottuna “helppona seiskatonnisena”. Se on vuori, jolla on hyvä perustaidot omattuaan ja jonkin verran matalampia huippuja vyön alla käydä ottamassa tuntumaa ohueen ilmanalaan, jos on kiinnostunut korkeiden huippujen kiipeämisestä. Tämä on myös meidän tarkoituksemme: päästä nousemaan korkealle huipulle ja testata, miten oma kroppa sopeutuu ohueen ilmaan ilman, että samalla joutuisi panostamaan teknisiin kiipeilyosuuksiin.

Kirjoittaja pienellä lämmittelytrekillä Bishkekin lähellä ennen vuorelle siirtymistä.

Kun noustaan näin korkeaa vuorta, täytyy kuitenkin muistaa, että ” helppo” on erittäin suhteellinen käsite. Varsinaisia vaikeita kiipeilyosuuksia Pik Leninin perusreitillä ei ole, mutta kun puhutaan seitsemän kilometriä korkeasta vuoresta, mikään ei taatusti tule liian helpolla.

Pik Leninin loivahkon profiilin takia leirien etäisyydet ja niiden väliset korkeuserot ovat suuria. Siirtymät leiristä toiseen, joskus kilometriäkin ylemmäs, raskaan kantamuksen kanssa, ovat rankkoja ja uuvuttavia. Osin reitti kulkee railottunutta jäätikköä pitkin, joten jäätikollä liikkumisen perustaidot on hallittava. Kiipeilijöiden vaarana ovat railojen lisäksi myös lumivyöryt, jotka lähes säännöllisesti pyyhkivät perusreitin kulku-uran yli.

Perusleiri, itse Lenin lymyää vielä piilossa pilvien takana.

Lumivyöryt, yhdessä suuren korkeuden kanssa, ovatkin suurin riskitekijä matkalla huipulle. Leninille yrittää joka vuosi erittäin paljon nousijoita ja valitettavasti joka vuosi myös sattuu kuolemaan johtavia onnettomuuksia. Tämä on karu todellisuus tällä maailman helpoimmalla seiskatonnisella. (Hieman vuoren karusta historiasta voi lukea esimerkiksi täältä)

Kyytimme saapuu alkuiltapäivästä Achik-Tashiin, eli Pik Lenin perusleiriin 3600 metrin korkeuteen. Leiri koostuu muutamasta jurtasta sekä noin paristakymmenestä koko kauden pystyssä olevasta keltaisesta asuinteltasta. Näissä teltoissa suuri osa kiipeilijöistä majoittuu. Oma neljän hengen retkikuntamme on kuitenkin liikkeellä varsin maltillisella budjettilinjalla, joten olemme ostaneet paikalliselta operaattorilla vain välttämättömimmät palvelut.

Itseni lisäksi retkueeseemme kuuluu vaimoni Sonja, vanha tuttu reissukaveri Taneli sekä työkaverimme Carolina. Vuorella liikkuisimme ilman oppaita, tekisimme suurimman osan ruoista itse ja perusleirien yläpuolella majoittuisimme omissa teltoissa. Suuntaamme siis ensitöiksemme pystyttämään majoitteita. Tarkoitus on viettää perusleirissä muutama päivä uuteen korkeuteen totutellen.

Pakettiin kuuluu myös lääkärintarkistus ennen nousua ylemmäs. Kaikki ok. Mainittakoon, että tytöillä oli parhaat happitasot.

Ensimmäisten päivien ohjelmaan kuuluu lähinnä lepäilyä, tankkausta, pieniä kävelyjä ja kanssakiipeilijöiden kanssa seurustelua. Porukka on hyvin kansainvälistä. Korttia tulee tietenkin lätkittyä myös jokunen rundi.

Akklimatisotumassa viereisellä harjanteella.

 

 Carolina ja Sonja päivähaikilla.

Kolmantena päivänä teemme akklimatisaationousun viereiselle harjanteelle noin 4200 metrin korkeuteen. Tämä on tarpeellista valmistautumista seuraavaa päivää varten, jolloin suuntaisimme kohti Camp 1:stä, eli niin sanottua Advanced Base campia (ABC). Takaisin perusleiriin emme palaisi enää ennen kuin kotiin lähtiessä.

Alhaalla häämöttäviä eri operaattoreiden perusleirejä. Oikeanpuolimmainen on meidän majoituspaikkamme.

Pik Leninille nousun aikana majoitutaan perinteisesti neljässä leirissä. Perusleirin ja ABC:n lisäksi ylempänä vuorella sijaitsevat vielä Camp 2 (noin 5300 metriä) sekä Camp 3 (noin 6100 metriä), josta lähdetään lopulta tavoittelemaan huippua.

Akklimatisaationousu ennen seuraavaan leiriin siirtymistä on erittäin tarpeen, sillä Pik Leninin ABC sijaitsee jo 4400 metrin korkeudessa, jolloin kahden yöpaikan välille kertyy korkeuseroa noin 800 metriä. Tämä on huomattavasti enemmän, kuin mitä näissä korkeuksissa on suositeltavaa. Osa porukasta kärsiikin matkan aikanana lievästä pääkivusta.

Seuraavana päivänä alkaa varinainen siirtyminen ylemmäs. Osan tavaroista, varsinkin suuren osan ruoasta, lähetämme ylempään leiriin aasien selässä ja loput pakkaamme rinkkoihin itse kannettavaksi. Matkaa ABC:hen kertyy noin 14 kilometriä ja aikaa kuluu rauhalliseen tahtiin edeten noin 7 tuntia. Maisemat ovat heti alusta alkaen upeat ja sää selkeä. Edessä kohoaa itse Lenin ja sitä ympyröivät monet yli kuuteen kilometriin nousevat massiiviset huiput. Kuljemme aluksi läpi vihreiden nurmikenttien ja toisinaan polun sivuilla voi bongata murmeleita käyskentelemässä.

Lets go!

Parin tunnin jälkeen alkaa serpentiininousu Travellers Pass -solaan 4200 metriin. Ennen tätä urakkaa syömme lounaan, jonka tuomin voimin korkeusmetrit taittuvatkin sitten suht vaivatta.

 Nousemassa Travelers Passiin.

Solan päällä navakka tuuli tervehtii kulkijaa ja edessä avautuu jälleen uusi avara ja sykähdyttävä maisema. Kaukana alhaalla kulkee suuri valkea jäätikkövirta, joka valuu alas sitä ympäröivien jää- ja kivijättiläisten uurteista. Sää on käätynyt pilviseksi ja edessä on parinsadan metrin jyrkähkö lasku soraista serpentiinipolkua pitkin.

Maisemaa solan toisella puolella.

Seuraava lähestymisen osuus vaatii hereilläoloa ja askelien tarkkaa asettelua. Vuoren sivurinnettä kulkuva pieni ura (kaikissa kohdin ei voi edes puhua polusta) on paikoin lähes olematon ja lievästi alarinteeseen viettävä. Yksikin huolimattomasti aseteltu askel voisi johtaa alarinteesseen luistumiseen ja syöksyyn kohti alhaalla siintävää jäätikköä. Seikkailuhan alkaa jo ennen edes varsinaiselle vuorelle pääsyä!

 

Kappeita polkuja, hienoja maisemia.

Matka sujuu kuitenkin hyvin ja juuri ennen pimeän tuloa ylitämme vielä pienen jäätikön ja saavutamme Advanced Base Campin. Tarkoitus oli majoittua omissa teltoissa koko reissun ajan, mutta väsyneinä ja nälkäisinä sorrumme ostamaa yön isosta keltaisesta teltasta. Se tuntuu varsin ylelliseltä: teltoissa on tasainen laveri, patjat, eteinen ja ne ovat ennen kaikkea seisomakorkuisia. Myös tarjolla olevat paikat omille teltoille ovat suht kelvottomia ja tasaisen paikan saaminen vaatisi kivien siirtelyä ja raivausta, mikä ei pitkän päivän päätteeksi, ja illan jo pimennyttyä, tunnu ollenkaan houkuttelevalta ajatukselta. Vuokrateltasta tuleekin loppureissun majoitteemme ABC:ssa.

Jokaiseen kunnon lähestymiseen kuuluu vähintään yksi joenylitys.

Viimeiset metrit ABC:hen.

Seuraava päivä kuluu lepäillen ja uuteen korkeuteen totutellessa. Monet opastetut ryhmät suuntaavat ABC:hen saavuttuaan heti seuraavana päivänä kohti ylempiä leirejä, mutta kokemuksesta tiedämme, että oman kehon olisi paras antaa totutella ohueen ilmaan vähän kauemmin.

Teemme ennen Camp 2:n nousua vielä päiväretken viereisen Yukhin Peakin noin 5100 metrin korkuiselle huipulle. Laakean huipun saavutettuamme pidämme siellä pitkän lounastauon. Aivan huipulla on myös pari telttapaikkaa ja eräs porukka onkin kantamassa tänne telttojaan viettääkseen huipulla pari yötä. Ei ollenkaan huono idea akklimatisaatiota ajatellen.

Nousemassa Yukhinille.

Lenin paistattelee kirkkaassa säässä.

 Kuten myös iloiset retkeilijät.

Huipulla sää on hyvä ja reitti kohti Pik Leninin Camp 2:sta selvästi näkyvissä. Iltapäivästä palaamme takaisin leiriin ja pakkaamme kamat valmiiksi seuraavan aamuyön starttia varten.

Porukkaa nousemassa Camp 3:een.

Tarkoitus on lahteä liikkeelle 3:30, jotta olisimme hyvissä ajoin kakkosleirissä ennen kuin sää käy auringossa tuskaisen kuumaksi. Yöllä keli kuitenkin muuttuu radikaalisti: tuuli yltyy ja alkaa rankka lumisade. Teltasta ulos kurkistaessa ei näe käytännössä mitaan muuta kuin sankkaa lumipyryä vaakatasossa. Eipä siinä mitään, takaisin makuupussiin. Tässä säässä ei ole järkeä lähteä ylös. Aamu valkenee edelleen lumisena ja päätämme jättää nousun seuraavaan päivään. Aikaahan meillä on.

Aamupalaa nauttiessa sää kuitenkin kirkastuu ja muuta porukkaa alkaa suunnata ylöspäin. Mietimme asiaa hetken ja päätämme, että miksipä ei kokeiltaisi sittenkin. Ylös menee väkeä, joten polku on taas auki. Sääennustekin lupaa kohtuullista keliä loppupäivälle. Kamat selkään ja menoksi.

Ehdimme kulkea jäätikön tasaisen osan päätyyn varsinaisen nousun alkuun, kun sää yhtäkkiä sittenkin saa radikaalin käänteen. Taivas on painunut taas pilveen. Kirkas välähdys. Jyrähdys. Taas välähdys. Selkäni takaa alkaa kuulua outua surinaa. Mietin hetken, mistä ääni tulee, ennen kuin tajuan sen tulevan jäähakustani. Ilmassa on sähköä, joka saa metallivarusteet ääntelemään uhkaavasti. Carolinan pitkät hiukset nousevat pystyyn. Hmmmm. Jos nyt lähtisimme sittenkin alas ja äkkiä.

Näkyvyys on taas kadonnus ja salamointi ympärillä kiihtyy. Otamme pikamarssin suorinta tietä takaisin ABC:hen kirkkaiden välähdysten ja jyrinän saattelemana. Saan sähköiskun käteeni, jossa kannan vaellussauvaa ja viskaan kepakot maahan. äkkiä pois täältä.

Ylös? Ei vielä tänään.

Loppumarssi sujuu ilman sähköshokkeja ja saavuttuamme leiriin olemme kaikki suht poikki. Päätämme yksissä tuumin pitää huomenna lepopäivän. Annetaan sataneen lumen asettua ja kehojen palautua.

ABC lumisateen jälkeen.

Välipäivän viettelyä.

Levon jälkeen lähtöaamuna, tai aamuyöllä, herätyskello pärähtää soimaan taas aivan liian aikaisin. Ulkona on pimeää ja pakkanen paukkuu. No, oikeastaan vain makuupussista nouseminen on nihkeää. Kun on saanut kamat päälle ja pääsyt jalkeille alkaa fiilis jo nousta. Vihdoin ylöspäin! Taivaalla tuikkivat tähdet eikä tuultakaan juuri ole. Näistä hetkista minä nautin. Tilasimme tätä aamua varten aikaisen aamupalan, jotta aamuinen säätö helpottuisi. Pakotamme jurtassa alas vähän (kylmää) puuroa, leipää ja kananmunia, jonka jälkeen sitten suuntaamme kantamukset mukana kohti pimeää jäätikköä.

Aikaisen aamun tunnelmaa.

Suunnitelmamme on hieman tavallisesta ohjelmasta poikkeava. Tänään veisimme Camp 2:een vain ruokaa noin viikoksi sekä yhden teltan. Reput pysyvät keveinä ja matka toivottavasti taittuisi nopeasti. Varusteet jätämme Camp 2:een, jonka jälkeen tekisimme vielä nopean  piston ylemmäs noin 5800 metriin, ennen kuin palaisimme koko matkan takaisin ABC:een. Tämän jälkeen lepäisimme yhden päivän, ennen kuin nousisimme uudestaan kakkosleiriin loppujen varusteiden kanssa. Ja tällä kerralla olisi tarkoitus tavoitella myös huippua.

Suunnitelma saa kuitenkin takapakkia heti jäätikön alkumetreillä. Taneli ottaa meihin vähän etumatkaa ja pimeydestä kuulemme, kuinka juuri nautittu aamupala ja samalla eilisen päivän ruoat lentävat kurkusta kaaressa jäiselle pinnalle. Ei kovin hyvä alku rankalle päivälle. Pienen tauon jälkeen mies ilmoittaa kuitenkin voivansa jatkaa. Sopimamme aamupala myös viivastyi lähes tunnilla, joten olemme liikkeella myöhemmin, kuin oli tarkoitus.

Kiipeilijöitä jäätikön alkupäässä.

Saavutamme kuitenkin pian kohdan, jossa jäätikkö alkaa nousta jyrkemmin ja railottunut osuus alkaa. Muodostamme köysistön ja aloitamme nousun. Railojen yli kulkevat lumisillat ovat onneksi hyvässa kunnossa ja eteneminen on helppoa. Rinne jyrkkenee vähitellen ja reitille ilmestyy jokunen kiinteä köysi, johon voi vielä varmuuden maksimoimiseksi klipata itsenä.

Tikas numero 1.

Liikkeellä on paljon muitakin ihmisiä ja kapeisiin kohtiin alkaa muodostua jo jonkinlaista ruuhkaa. Jonoa syntyy helposti etenkin kahden suuren railon kohdalle, jotka ylitetään alumiinitikkaita pitkin. Pari paivää sitten porukka oli kuulemma jonottanut täällä melkein tunnin, mutta me onneksi selviämme paikalta alta vartissa. Yksi kiipeilijä oli myös pudonnut railoon, mutta onneksi selvinnyt hengissä. Toisen railon voi myös kiertää sen sivulla kulkevaa tukevaa lumisiltaa pitkin.

Tikas numero 2.

Eteneminen sujuu hyvin ja tuntuu miellyttävältä. Tämä kaikki kuitenkin muuttuu kohta. Viileässä aamussa on hauska nousta, mutta kun aurinko saa kiipeilijän kiinni Pik Leninin jäätiköllä, muuttuu tilanne täysin toiseksi. Lämpötila alkaa nousta aivan käsittämättömän paljon ja eteneminen muuttuu hikiseksi ja uuvuttavaksi puurtamiseksi. Jäätikön yläosaa kutsutaankin osuvasti lempinimellä “Frying Pan”, ja nimi on kyllä eenemmän kuin osuva.

 

Camp 2 näkyy jo! Matkaa sinne tosin vielä on.

Aamun tyhjentely ottaa veronsa ja Tanelin energiatasot alkavat käydä vähiin. Siihen rinnalle korkeus on myös tuonut herralle kaveriksi kovenevan pääkivun. Hetken jo mietimme alas kääntymistä, mutta päätämme kuitenkin jatkaa perille saakka, koska matkaa ei ole enää paljoa.

Ah aurinkoa! Hiki tulee ja vauhti hidastuu.

Jäätikkö nousee noin 5300 metrin korkeuteen pienen kummun päälle, josta reitti laskee hieman alemmas, ennen kuin taas nousee Camp 2:een. Leirin voi nähdä kiusallisen kaukaa. Se tuntuu olevan ihan käden ulottuvilla, vaikka matkaa on vielä taitettava hyvä tovi.

Juuri loivassa laskussa ennen Camp 2:sta ohitetaan myös koko nousun vaarallisin kohta. Tällä osuudessa reitin yläpuolella roikkuu suuria serakkeja, jotka toisinaan romahtelevat aiheuttaen lumivyöryjä, jotka pyyhkivät suoraan kulku-uran yli. Päätämmekin, että tämä osuus edetään ripesti, eikä taukoja pidellä.

Porukkaa viimeisellä osuudella ennen Camp 2:sta. Kuva: Taneli Ilvonen

Lopulta saavutamme Camp 2:n. Aikaa kului paljon enemmän, kuin mitä olimme toivoneet. Pystytämme teltan ja heitämme kamat sisään. Taneli painuu päiväunille. Me muut keittelemma vettä ja teemme vähän ruokaa. Tankkauksen jälkeen suuntaamme alas. Voimat ovat vähissä ja kello jo sen verran paljon, ettemme enää lähde tekemään suunniteltua pistoa ylemmäs.

Camp 2 ei ole millään mittarilla mitattuna kovin miellyttävä paikka. Porukkaa on paljon ja se myös heijastuu ympäristöstä. Alempana usealla eri operaattorilla on omat ABC:nsä, joihin kiipeilijät jakautuvat mukavasti. Ylöspäin siirryttäessä kaikki kuitenkin pakkautuvat nousuun ensivaiheissa tähän samaan leiriin jäätikön kulmaan moreenikasojen keskelle. Paikalla on varmaan lähemmäksi sata telttaa. Osa niistä on operaattorien valmiiksi pystyttämiä ja ovat paikallaan koko kauden. Kiipeijiät voivat halutessaan lisämauksusta majoittua niissä ja säästää aikaa ja voimia, jotka kuluisivat oman leirin pystyttämiseen.

Paikka on täynnä roskaa. Sitä on ympäriinsä pitkin lunta ja kivikkoa ja leirin keskiosaan on muodostunut jonkinlainen kaatopaikka. Myös ihmisten jätöksiä näkyy siellä täällä. “Vessa” sijaitsee kulman takana pienen polun päässä ja…no jätän sen kuvailemisen tällä kertaa väliin. Todettakoon vain, että ymmärrän nyt erittäin hyvin, miksi joillakin suosituilla vuorilla, kuten vaikka Acocagualla, täytyy tuoda omat jätökset alas vuorelta.

 Camp 2:n glamouria.

Leiri on vielä railoisella alueella ja näin loppukaudesta näkyy, että osa telttapaikoista on suoraan syvien railojen päällä. Tämän kaiken lisäksi aurinko nostaa leirin lämpötilan kirkkaina päivinä sietämättömään kuumaksi, jolloin teltassa on tuskaisen hikistä koittaa lepäillä. Ugh…toivottavasti emme joudu viettämään täällä montaa yötä.

Olemme nyt käyneet kaksi kertaa yli 5000 metrissä ja meillä on Camp 2:sa yksi teltta ja viikoksi ruokaa. Tästä olisi lepopäivän jälkeen hyvä jatkaa. Ensi kerralla ylös loppujen kamojen kanssa ja sitten katsotaan kuinka korkealle paukut riittävät.

Jatkuu osassa 2.