Kiipeilyä ja konttailua keskikesän Norjassa

Norja, tuo vuonojen, vuorten ja turskien luvattu maa. Sinne mieli aina halajaa uudestaan ja uudestaan. Edellisestä visiitistäni vuonomaahan oli kulunut jo lähes vuosi, joka on aivan liian pitkään. Kesäkuussa oli siis korkea aika taas tehdä parin viikon ekskursio rakkaaseen naapurimaahan. Juhannus oli juuri sujunut jo perinteeksi muodostuvaan tapaan Repovedellä Olhavan maisemissa ja siitä oli samoilla vauhdeilla hyvä suunnata pohjoiseen kohti vähän korkeampia mäkiä.

Kohteena oli Pohjois-Norja ja aluksi Narvik ympäristöineen. Ajaessamme Ruotsin läpi saimme ihailla kaunista tunturiylänköä ja lumen peitossa olevia tuntureita. Lumen? Nythän piti olla keskikesä ja maiseman ei pitäisi olla näin valkea. Tien vasemmalla puolella kohoavasta rinteestä roikkui vielä jääputos. Edessä kohoavat vuoret olivat paksujen kinosten peitossa. Tuliko meillä nyt väärät kamat mukaan? Olisiko kiipeilytossujen sijaan pitänyt sittenkin pakata laskukamat ja hakut?

Matka kuitenkin jatkui ja poimimme Narvikista vielä kolmannen kaverin kyytiin, jonka jälkeen suuntasimme hieman etelään Efjordin alueelle katsastamaan sikäläisiä seiniä. Ensimmäinen kohteemme oli Eidetind, jonka kaakkoisseinä tarjoaa useita helppoja/helpohkoja noin viiden köydenpituuden, eli noin 200 metrin, reittejä. Niistä olisi hyvä aloittaa.

Tienvarsikeittiö ja topojen lukua.

Eidetind South-East Buttress. Taustalla voi tarkkasilmäinen erottaa norjalaisen köysistön kiipeämässä Klubbrutaa. ©Taneli Ilvonen

Tarkoituksemme oli aluksi kiivetä viiden köydenpituuden Engelskdiederet (5+), mutta lähempi tarkastelu osoitti sen vielä valuvan solkenaan vettä edellispäivän sateen jäljiltä. Sen oikealla puolella kulkeva Sagostunden (5) näytti taas paljon kuivemmalta, joten päätimme lähteä sille. Ensimmäinen köydenpituus meni helposti släbitellessä selvästi positiivista kalliota. Toinen köydenpituus ei kuitenkaan mennyt enää ihan niin nappiin kun innostuin seuraamaan liian pitkälle selkeältä vaikuttavaa sisäkulmahalkeamaa. Kiipesin huomaamattani liian korkealle ja sivuun reitiltä. Halkeamakin loppui noin kymmenen metriä ennen hyvää varmistuspaikkaa, mutta parin pitkäksi venyneen varmistusvälin jälkeen pääsin kohtalaiselle hyllylle, jonne varmistin kakkosen kiipeävät.

Sagostunden.

Olimme siis vähän sivussa varsinaiselta reitiltä. No, onneksi saksalainen vahvistuksemme Patrick otti seuraavan liidivuoron ja pienellä poikkarilla vei meidät takaisin oikealle linjalle. Loppu reitistä sujuikin sitten ongelmitta ja saavutimme topin melko nopeasti. Reitin lopusta olisi vielä mahdollista jatkaa konttaillen Eidetindin huipulle saakka. Se oli kuitenkin tällä hetkellä niin perusteellisesti pilvessä, että päätimme laskeutua, jotta ehtisimme kiivetä vielä toisten linjan.

Alhaalla Patrick otti suunnan takaisin Lofooteille ja me jäimme Tanelin kanssa vielä ihmettelemään Eidetindiä. Päätimme kiivetä suositun ja helpon Klubbrutan (4+) vielä päivän pääteeksi. Kiipeily tosiaan oli helppoa mutta samalla nautinnollista ja reitti taittui köydenpituus toisensa jälkeen rennosti ja hyvissä fiiliksissä. Aina ei kannata tuijottaa vain reitin greidiä, tätä reittiä voi todellakin suositella! Saimme kiivettyä kymmenen köydenpituutta ensimmäisenä päivänä. Iltapalaa syödessämme olimme varsin tyytyväisiä.

Maisemaa Eidetindin seinältä. Kuglhornet ja Sildpolltind.

Klubbrutan kolmas köydenpituus.

Seuraavien päiviä sää lupaili sitä perinteistä norjalaista puolipilvisyyttä ja vähän tihkua. Eli suomeksi sanottuna vettä tulisi enemmän tai vähemmän koko päivän ja auringon kajo saattaisi hetkellisesti heijastua jostain pilviverhon takaa. Seuraavat kaksi päivää kiipeilimmekin siis sään salliessa lyhyempiä reittejä Narvikin pohjoispuolella Haugfjelletillä sekä tienvarsikalliolla Leirvikissä. Hienoja reittejä molemmissa ja varsinkin Haugfjellet on ehdottomasti käymisen arvoinen paikka. Hyvällä säällä sieltä löytyy myös useamman köydenpituuden reittejä kiivettäväksi.

Suuntaamassa Haugfjelletille.

Haugfjelletin Kjerringveggen.

Leirvikissä on fasiliteetit kohdillaan.

Hyppy mereen kiipeilypäivän päätteeksi?

Paraneva sääennuste sai meidät elättelemään toiveita taas jostain pidemmästä reitistä, joten ajoimme takaisin Eidetindin parkkipaikalle ja tällä kertaa tavoitteena oli tien toisella puolella kohoava Kuglhornet ja sen klassikkoreitti Østkammen. Illalla näimme muutaman paikallisen, jotka olivat tulossa päiväpatikalta. Tiedustelimme heiltä, josko he tietäisivät jotain reitin kunnosta ja vastaus oli hyvin selvä: voitte toki mennä sinne, mutta varmaan tarvitsette jääraudat ja -hakut. Reitti oli siis edelleen paikoin lumen ja jään peitossa. Ja meillä raukoilla kun oli vain tossut. No se siitä. Kesä ei ollut vielä tarpeeksi pitkällä, eli ei pidempiä korkeammalle yltäviä reittejä tällä kertaa: hyvästi Kuglhornet ja Stetind. Tai siis ensi kertaan!

Seuraava päivä oli aurinkoinen ja ajoimme Skjomdaleniin tsekkaamaan sikäläisten seinien kunnon. Kaikki potentiaaliset reitit olivat kuitenkin läpimärkiä, joten ne hylättiin tällä kertaa. Sää oli kuitenkin upea ja sightseeing-ajelu todella nautinnollista.

Taneli Skjomdalenissa arvioimassa Lappviktindin kuntoa. Märkää on.

Gangnesaksla. Eipä ole maisemissa valittamista!

Iltapäivälle pysähdyimme Ørnflåget-nimiselle kalliolle, joka tarjosi muutaman todella upean kahden köydenpituuden sporttireitin mahtavissa maisemissa. Sää oli kerrankin täydellinen ja parin päivän tihuttelun jälkeen elämä tuntui jälleen kunnolla hymyilevän. Kiipesimmekin kallion kaikki olemassa olevat reitit pois päiväjärjestyksestä. THE place to be right now! Opaskirjaa lainatakseni: ”..you have no doubt that this is one of the most beautiful sport climbing locations in the world.” Suuria sanoja, mutta komeaa oli!

Ørnflget. Taustalla vasemmalla Lappviktind.

Tämä jälkeen mukavuudenhalu voitti matkalaiset ja ajoimme Tromssaan, jossa oli tarjolla sisämajoitus ja ennen kaikkea sauna. Luksusta kerrakseen. Olimme kiivenneet enemmän tai vähemmän edelliset viisi päivää, joten päätimme pitää lepopäivän seuraavaksi, kelistä viis. Seuraava päivä valkeni kuitenkin taas aurinkoisena, ja kun heitimme pari kaveria kiipeilemään Kvaløyalle, alkoi päässä kuitenkin surrata. Katsellessa vuonon rannalta ylös auringossa kylpevää Hollenderania, ei voinut olla ajattelematta: ehkä mennään sittenkin nyt, hitot lepopäivistä. Huomenna sitä sataa kuitenkin niin ehtii palautua silloin. Pienen arvonnan jälkeen päätimme sitten pakata omatkin reppumme ja suuntasimme ylös kohti Hollenderanin juurella sijaitsevaa Klattrehytta-majaa.

Kohti Hollenderania. Zapffeegga on kuvan keskeltä vasemmalle nouseva harjanne.

Alhaalla Grøtfjord

Klattrehytta sijaitsee niin sanotusti pelimestoilla.

Edelliset päivät tuntuivat yhä lihaksissa, joten päätimme kiivetä fiilistelymielessä jotain helppoa. Kellokin oli lähtiessä jo kahdeksan illalla, joten homma menisi yötouhuiksi. Mikäs siinä, yötön yö kun oli. Kumpikaan meistä ei ollut aiemmin kiipeillyt täällä, joten päädyimme tekemään vain Zapffeeggan (3-4), joka on pääasiassa helppoa harjanteen konttaamista yhdistettynä lyhyisiin kiipeilyosuuksiin. Halusimme kuitenkin päästä huipulle nauttimaan maisemista. Harjanteella eteneminen oli helppoa ja alkuosassa jaksoimme tehdä pari varmistuspistettä, mutta yläosan kiipesimme yhtä aikaa laittaen vain muutaman varmistuksen jyrkempiin kohtiin. Toppi saavutettiinkin nopeasti ja emme voineet muuta kuin olla tyytyväisiä päätökseemme lähteä kiipeämään loikoilun sijasta. Ilma oli tyyni, lämpötila juuri ja juuri plussan puolella ja kello yksi yöllä.

Harjanteella.

Jonnekin tuonne.

Meren ylle oli alkanut kerääntyä pilviverhoa, mutta aurinko kuvastui merenpinnasta kirkkaana ja loi maisemaan maagisen väristyksen. Hieno hetki rauhoittua ja imeä itseensä voimaa ympäröivästä avarasta maisemasta…sitä tarvittaisiin taas myöhemmin kaupungin ruuhkissa ja metelissä elellessä.

Kapuaminen maksoi vaivan.

©Taneli Ilvonen

Seuraavat päivät sitten ”onneksi” satoi ja saimme lepäillä ihan hyvällä omallatunnolla. Jäljellä olevina päivinä sääikkuna ei enää auennut kunnolla, joten tämän reissun kiipeilyt oli kiipeilty. Viimeisenä päivänä keräsimme vielä isomman porukan kokoon ja suuntasimme patikoimaan Tromsø Mainlandin pohjoisnokassa sijaitsevalle Ullstindille. Rento päivä hyvässä porukassa vaeltaen soiden, tunturikoivikoiden, rakkaharjanteiden ja lumikenttien läpi huipulle, joka oli mystisen sumun peitossa. Eli aivan oma maailmansa.

Seuraretki Ullstindille.

Ai miten niin crocsit eivät käy vaelluskengistä?

Porukka sumussa Ullstindin huipun tienoilla.

Norja ei kyllä petä koskaan, olen vakaasti sitä mieltä. Aina kaikki suunnitelmat eivät toteudu, mutta korvaavaa tekemistä kyllä keksii. Nyt jaksoi taas akut latautuneena suunnata takaisin etelään ja arkeen. Reissu oli tehnyt tehtävänsä ja jättänyt myös nälkäiseksi tuleville retkille. Aina kun yhden suunnitelman saa toteutettua, syntyy monta uutta. Mutta niinhän se juuri pitää mennä.