Hiljainen Abisko

Loppusyksystä pohjoinen luonto on parhaimmillaan. Hetki hieman ennen lumien saapumista onkin hyvä aika suunnata vaeltamaan näille leveyksille. Suosituillakin reiteillä väkimäärä on vähentynyt ja tähän aikaan liikkeellä oleva kulkijat saavat astella hiljalleen omassa rauhassa tunturiylänköjen autuaaseen hiljaisuuteen.

Luonto on pukeutunut lämpimän ruskan keltapunaiseen asuun. Yhtenä aamuna se verhoaa loistonsa pilviverhon taakse kuin piilotellakseen katseilta. Seuraavana se taas paljastaa loistonsa koko komeudessaan ja kutsuu kulkijaa taivaltamaan yhä syvemmälle sen syliin.

Päivisin vaeltajaa hemmotellaan lämpimällä auringon paisteella. Kulkutahti pysyy rauhallisena, jotta maisemasta ja tunnelmasta pääsisi nauttimaan kunnolla. Ei kunnianhimoisia tavoitteita, ennemminkin nauttimista joka askeleesta. Pysähdytään ylimääräiselle kahvitauolle joen törmälle riippusillan kupeeseen ja nautitaan eväitä veden solistessa tasaisesti vieressä. Heitetään rinkat pois nousun puolivälissä ja käännytään ihailemaan alhaalla avautuvaa maisemaa.

Matkan edetessä polut pienenevät ja katoavat välillä kokonaan korkeiksi kasvaneiden pajujen taaksen. Luonto valtaa vähitellen takaisin vähälle käytölle jääneitä kulku-uria ja kätkee ne oksien ja juurien alle. Avarassa maisemassa näkee kuitenkin kauas ja suunnistus on helppoa.

Määränpäälläkään ei ole niin suurta väliä. Seuraavan leirin kriteerit ovat aina yksinkertaiset: mukava paikka, kivalla näköalalla ja veden vierestä. Paikan löytäminen ei tuota kertaakaan ongelmia.

Illat ovat rauhallisia ja auringonlaskut tunnelmallisia. Viimeiset säteet viipyilevät pitkään ympäröivillä lumihuipuilla, kunnes lopulta vaipuvat kukkuloiden taakse lepäämään. Ilma viilenee ja päälle saa vetää lämpimämmän takin. Taivas syttyy täyteen tähtiä, joista iltapalaa keitellessä tunnistelemme tuttuja kuvioita.

Muutamana iltana pääsemme myös ihailemaan revontulten tanssia tähtikirkkaalla näyttämöllä. Näytös alkaa yleensä haalean vihertävänä hohteena, joka yllättäen voimistuu ja alkaa leimuta joskus koko taivaan kannen halkovana juovana. Välillä joku taivaankannen tanssija innostuu vaihtamaan väriään ja tekemään spiraaleja aivan päämme yläpuolelle. Tätä näytöstä katsellessa iltatee ja lämmin ruoka maistuvat erittäin hyvälle. Kaikkialla on hiljaista.

 Ennen auringon nousuja kopistelemme jäähileitä teltan kankaasta. Elohopea painuu öisin selvästi pakkasen puolelle. Aamujen kohokohtia on odottaa hetkeä, jolloin uuden päivän auringon säteet kipuavat viereisen vuorenrinteen yli ja osuvat leiriin. Lämpö ja valo valtaavat kehon ja mielen. Uusi päivä ei voisi paremmin alkaa.

Avarat taivaat ja korkeat vuoret kutsuvat myös aina nousemaan laaksojen pohjilta ylemmäs. Kun tasamaa, joet ja järvet jäävät vähitellän alapuolelle, avautuu koko maisema luonnon muovaamana ja maalaamana taideteoksena. Mutkittelevat joet halkovat laajoja punaruskeita laaksoja, joita reunustavat vuoret jylhine rinteineen. Niistä korkeimmat ovat saaneet huipuilleen jo kauniin lumikuorrutuksen. Kaukaisiin laaksoihin nousee alamailta kantautuva usva, joka verhoaa ne täysin peitoonsa.

Vuoren laelle saavuttaessa on hyvä hetkeksi istua alas ja yrittää sisäistää ympäröivän maailman avaruutta. Karun kaunis pohjoinen luonto, jossa ihmisen kädenjälkeä näkyy yhä hyvin vähän, antaa mielelle tilaa levätä. Tuntuu kuin huipulle pysähtyessä tajunnan taso laajenisi pieneksi ohimeneväksi hetkeksi.

Aurinko on muuttumassa oranssin sävyiseksi ja tuuli voimistuu hieman. Sisältäpäin nousee selittämätöntä merkityksen tunnetta. Tämä on hyvä hetki. Ja kohta on taas aika lähteä alas. Laaksoon on hyvä ehtiä ennen pimeän tuloa. Paljon myöhemmin perillä leirissä ruoka maistuu jälleen erityisen hyvälle ja tanssivat revontulet ovat palanneet näyttämölleen.

Polku jatkaa kiertämistä ympäri laajan vuorimassiivin. Taivas on kirkas jo ties kuin monetta päivää yhtäjaksoisesti. Edessä aukeneva laakso on peittynyt kauttaaltaan sumuverhoon ja laskemme kantamuksemme hetkeksi sen reunalle.

Illan leiri nousee pystyyn jyrkällä sivurinteellä olevalle pienelle tasanteelle, josta löytyy juuri tasainen paikka parille teltalle. Vieressä solisee vesiputous. Allamme lepää pilvimeri.

Matkan lopuksi kuljemme vielä korkean luonnon muovaaman portin läpi: Lapinportti on reittimme takaisin tunturien maailmasta. Portin jylhät kallioseinät kohoavat sivuillamme ja ikään kuin aukaisevat tien kohti alhaalle odottavaa määränpäätämme.

Päivä on jälleen kirkas ja luonto juhlapuvussaan. Ikään kuin sen vielä kerran pitäisi pistää parastaan ennen vetäytymistä lepoon kohta saapuvat valkoisen peiton alle.

Seuraava retki Pohjoiseen tehdäänkin sitten näitä valkoisia kenttiä pitkin. Syksyinen väriloisto on silloin muisto vain, mutta luonto on toki edelleen parhaimmillaan. Miksikö? Koska niin se on aina.