Ammalortup Nunaa

Heinäkuun alkupuolella työt täällä Länsi-Grönlannissa olivat edenneet siihen pisteeseen, että oli aika pitää vajaan viikon mittainen “kesäloma”. Suomesta oli vähän aiemmin parahiksi saapunut vierailemaan mieluisaa seuraa, joten takoitus oli pakata rinkat ja suunnata kohti polutonta ja villiä erämaata.

Kangerlussuaquista lähtee vain yksi merkattu vaellusreitti, “Arctic circle trail”, joka kulkee noin 160 km matkan rannikolle Sisimiutin kaupunkiin. Sen kulkemiseen meillä ei tällä kertaa kuitenkaan ollut aikaa, joten suuntasimme kylän eteläpuolella sijaitsevalle Ammalortup Nunaan ylängölle. Alue on kirjaimellisesti erämaata. Ainoa asutuskeskus lähistöllä on Kangelussuaquin kyläpahanen ja seuraavaan sivistyksen kehtoon onkin matkaa sitten jo noin 200 km. Ylängöllä ei ole tupia, siltoja, viittoja, kännykkäverkkoa tai mitään muutakaan ihmisen kädenjälkeen viittaavaa. Harvat vastaantulevat polut ovat myskihärkien ja porojen tallaamia ja yleenä katoavat yhtä nopeasti kuin ovat ilmestyneetkin. Alue on siis jotakuinkin täydellinen irtiottoon.

Alkumatkan ylämäki, alhaalla Lake Ferguson.

Matkan alkuun saatiin heti nousta muutama sata metri ylämäkeä. Korkeammalle noustessa näkyviin tulivat vuono, kylä, loputtomiin asti jatkuvat kukkulat sekä äärettömän suurelta näyttävä valkoinen lakeus: Grönlannin mannerjää. Rinkka painoi, mutta mieli oli kevyt. Asettuessamme alkuillasta leiriin pienen järven rantaan saimme myös heti seuraa: kiinnostunut ja vilkas naali alkoi huudella meille vähän etäämmältä ja juoksennella kivien välissä. Lopulta se uskoltautui myös vähän lähemmäksi tutkimaan, mitä kumman porukkaa sen reviirille oli saapunut. Pieni karvainen pää kurkki ylös-alas kiven takaa kunnes se lopulta varmaan totesti vierailjat vaarattomiksi ja lähti matkoihinsa. Iltapalan jälkeen nousu rinteen korkeimmalle kohdalle oli unohtumaton: keskiyön aurinko, siniset vuorijonot, kimalteleva vuono, kaukaiset lumihuiput ja ikijää. Täydellistä.

Nuali

Keskiyö ja Kangerlussuaq-vuono

Seuraava päivä toi mukanaan runsaasti sekä ylä- että alamäkeä. Maasto oli pääasiassa helppokulkuista, lyhyistä pajupusikko-osuuksista huolimatta, ja matka taittui mukavasti. Saavuttuamme Naquinnera-joelle kohtasimme lauman laiduntavia myskihärkiä vihreän laakson pohjalla. Rauhallisia eläimiä, jotka näyttävät olevan kiinnostuneita vain omista asioistaan. Kiersimme ne kuitenkin hyvän matkan päästä, jottemme pelästyttäisi niitä turhaan. Tämä oli kuitenkin niiden maa ja me vain vierailijoita.

Myskihärkiä laiduntamassa.

 

Erämaa on kaunis…

…ja karu.

Seuraavana iltana juuri ennen nukahtamista havahduin vielä liikkeeseen teltan ulkopuolella. Jokin hankasi teltan ulkokangasta ja kuului matalaa körähtelyä. Nopeasti selvisi, että yksittäinen myskihärkä oli päätynyt ihmettelemään maisemaan ilmestynyttä outoa kapistusta. Kuullessaan ääniä teltan sisältä se katsoi kuitenkin parhaaksi jatkaa matkaansa, mutta jäi vielä parinkymmenen metrin päähän tutkailemaan, minkälaiset otukset ääntä pitivät. Nähtyään meidät se turahti ja jatkoi rauhassa matkaansa.

Vesipääsky

Yöllinen vierailija

Art of Nature, Cthulhu-jäkälä

Matka jatkui Umiiviit-vuononhaaran rannasta nousevalle kukkulalle, josta saimme taas avarat näkymät ympäristöön. Oli hienoa erottaa vuonossa jäätiköltä tulevan sedimenttipitoisen veden ja meriveden sekoittumakohta ja kuinka vesi vähitellen vaihettui vaaleanruskeasta turkoosin siniseksi.

Päivän vaellus vei ohi karujen pienten järvien, yli matalien kukkuloiden ja läpi vetisen tasanko alueen. Vaikka olimmekin Grönlannissa, oli sää kuitenkin todella lämmin. Liikkua sai ohuessa merinopaidassa, eikä tullut mieleenkään laittaa takkia päälle.

Kyllä maittaa.

Tuttuun tapaan polku laskeutui aluksi pitkän matkaa alaspäin, jonka jälkeen oli edessämme iltapäivän kapuaminen takaisin ylämaastoon. Tavoitteena oli nousta melkein ylängön laella 595 metrissä sijaitsevalle järvelle. Kauempaa katsottuna rinteet näyttivät toivottoman pitkiltä ja vaivalloisilta. Ehtisimmekö järkevään aikaan perille? Niiden juurelle saapuessa mieli kuitenkin pilkkoi ne selkeisiin osiin, eikä nousu kokonaisuudessaan tuntunut lopuksi ollenkaan liian pitkältä. Yksi pätkä kerrallaan, jonka jälkeen vesihuikkaa ja suklaata. Ylemmäksi saavuttaessa myös alusta muuttui kovemmaksi, jolloin nouseminen ei käynyt niin paljoa voimille.

Lounaalla on mukava heittää kengät pois ja antaa jalkojen kuivua.

Saavutimme tavoitteemme illansuussa. Järvi oli karu ja kaunis. Varsinainen rauhan tyyssija. No, niin on moni muukin paikka täällä. Mutta korkeus ja karuus loivat maisemaan vielä aivan omaa pysähtyneisyyttään. Kaukana horistontissa loisti Sukkertoppenin erillinen valtava jäätikkö, jonka korkeimmat huiput nousivat yli kahteen kilometriin. Pulahdus kylmään veteen pesi pois päivän hiet ja teki rennon olon. Päivän urakka oli takana ja nyt saattoi ottaa rennosti. Keitin pöhisemään ja hyvää ruokaa tulille.

Leiri 595

Viimeinen päivä oli pehmeä lasku takaisin sivistykseen. Tai ainakin Kangerlussuaquiin. Useampi sata metriä talsimista alamäkeen pitkin pehmeää sammalpatjaa, painovoima oli puolellamme ja matka taittui omalla painollaan kuin huomaamatta. Se oli taittua jopa liian nopeasti, joten jäimme pitkälle lounastauolla pari sataa metriä Lake Fergusonin yläpuolelle nautitmaan vielä kerran avarasta maisemasta ja horisontissa siintävän loputtoman jäätikön mystisestä suuruudesta.

Alhaalla Kangerlussuaq.

Vaellus ei loppujen lopuksi ollut kovin pitkä. Olimme maastossa neljä päivää. Mutta kun ensimmäinen auto tuli kaupungin lähestyessä vastaan, tuntui pään sisällä siltä kuin olisi käynyt jossain paljon pidemmällä ja ollut poissa kauemmin. Sitä se erämaa tekee. Oikea erämaa. Ensi kerralla uudestaan, pidemmälle ja kauemmas.

Go wild, go Greenland!