Kilpisjärvi-Pältsa vaellus

Koko kesä oli kylmä ja sateinen. Jännättiin jatkuisiko huono onni myös vaellusreissullamme, joka suuntaisi tälle kertaa käsivarteen, Mallan luonnonpuiston läpi kohti Pältsä -tunturia ja sieltä Kilpisjärvelle. Säätiedotus näytti lupaavalta…

Saavuimme Kilpisjärvelle iltapäivällä. Samantien heitimme rinkat selkään ja lähdimme kapuamaan Mallan luonnonpuiston ensimmäistä nousua, kohti kolmen valtakunnan rajapyykkiä. Keho oli jäykkä, kuin pölkyllä hakattu, pitkästä ajomatkasta ja kapuaminen tuntui heti kuolettavalta. Onneksi aurinko paistoi ja lämpötilakin oli juuri sopiva.

Ilta oli kääntynyt oikeastaan jo yöksi kun saavuimme kolmen valtakunnan rajapyykin vieressä sijaitsevalle leiripaikalle. Autiotupa oli tietenkin ääriä myöten täynnä väsyneitä vaeltajia, joten pystytimme mukisematta oman  viidentähden hotellimme, eli Fjällrävenin Akka 2 teltan lähettyville. Nopeat kokkaukset kaasukeittimellä samalla kun miljoonapäinen hyttysarmeija yritti tikata meitä hengiltä. Julistimme pussiruokadieetin alkaneeksi nautiskelemalla Blå Bandin Oriental Chickeniä. Sitten makuupussiin ja huomenna vasta alkaisi se varsinainen koitos.

Aurinko nousi kirkkaalle taivaalle, mutta kurkkukipu ja orastava flunssa oli vallannut minut. Luotin hetken aikaa siihen, että se olisi vain aamusta johtuvaa karheutta, mutta olin väärässä. Reissu oli vasta alussa ja tiesin, että jos olo pahenisi keskellä tuntureita olisi pois pääseminen pahimmassa tapauksessa todella ikävää. Tottakai se oli jatkettava, kun tänne asti oli tultu…

Rinkka reippaasti selkään, kartta kouraan ja kohti Pältsa-tunturia. Keli oli mitä mahtavin! Lämpötila oli arviolta 20-23 asteen kieppeillä ja aurinko paahtoi aivan kuin etelän lomamatkalla. Patikoimme loppukesän kuumuudessa Lapin avarassa maisemassa kohti Gappohyttaa, joka sijaitsi Barras-tunturin ja Pältsa-tunturin välimaastossa. Rinkka oli raskas kantaa varsinkin kun kurkkukipu paheni jokaisella kilometrillä. Tuntureiden maahiset olivat selkeästi meidän puolella ja olivat kantaneet meidän polkumme eteen juuri kypysyneitä lakkoja joista sai virtaa tunturin ylittämiseen.

Lounastimme puolimatkassa ja ihailimme jylhiä lumihuippuisia vuoria, jotka kohosivat ylväinä horisontissa. Tuuli oli tyyni ja aurinko porotti edelleen. Kasvoissa alkoi tuntua jo tässä vaiheessa hiukan kiristystä, koska aurinkovoide oli jäänyt kotiin. Emme valittaneet. Siinä oli ilo lekotella ja kerätä voimia kuivalla mättäällä, jonka tunturit olivat kasvattaneet laajaksi pehmeäksi patjaksi. 

Matka jatkui. Maasto oli yllättävän rankkakulkuista ja varsinkin kun olo heikentyi koko ajan. Matkaa päivälle kertyi arviolta 15-18km, mutta se tuntui ikuisuudelta. Hieno keli sekä upeat maisemat antoivat energiaa.

Saavuimme Gappohytan tienoille illansuussa. Löysimme tasaisen alustan, aivan kuin hyvin hoidettu nurmikenttä, johon pystytimme teltan. Jalat olivat melko väsyneet ja naamaa poltti ja kiristi päivän aurinkoannos. Illallisen jälkeen lamppu sammui hyvin äkkiä. Ilta oli lempeä. Aurinko laski kauas Barras-tunturin taakse, tuuli kävi vienosti teltan liepeisiin ja mäkärät rapisivat ulkoteltan kattoon. Alla oli pehmeä patja ja ympärillä lämmin makuupussi. Hiljalleen silmäluomet luovittivat ja aamulla olisi uusi päivä. Päivän viimeinen toive oli, että huominen olisi edes hiukan pilvisempi, ettei naama kärtsäisi enempää.

Aamu herätti jälleen. Ei toivoakaan siitä, että taivaalla olisi pilviä. Taivas oli avoin ja hymy levisi kasvoille. Tämä päivä oli pahin flunssan suhteen. Olo tuntui hiukan kuumeiselta, mutta voimia oli kuitenkin, joten päätimme jatkaa. Telttaa pakatessamme sen alta esiin putkahti odottamaton vieras, joka oli todennäköisesti hakenut lämpöä (tai ruokaa…) telttamme lähistöltä. Toivotimme pikkuystävälle hyvää päivän jatkoa ja lähdimme jatkamaan. Utelias se oli kameran suhteen 🙂

Polku vei kohti Pältsastugania, jossa olisi kuuleman mukaan hieno vesiputous. Näin suomalaisena on tottunut siihen, että vesiputoukset ovat pikkuisia liruja, jotka putoavat jonkin pienen kallion päältä, joten odotimme mielenkiinnolla mitä sieltä tulisi. Tämän päivän siitymä ei pitänyt olla niin paha. Pältsastuganille oli matkaa vain n. 10-15km, joten sehän taittuisi äkkiä. Maasto vaan teki tepposet, koska polku meni ylös alas aivan kuin vuoristoradassa. Siihen päälle vielä polttavan kuuma aurinko, tuuli lähes nollassa ja voimaton olo kuumeesta. Pakko myöntää, rankkaa oli.

Saavuimme iltapäivällä Pältsastuganille ja jätimme rinkat tuvan seinää vasten odottamaan kun menisimme katsomaan vesiputousta. Huhun mukaan Pältsastugania isännöi vanha rouva nimeltään Vera n.70v, mutta hän pysyi visusti omassa majassaan emmekä siis päässeet jututtamaan häntä. Liekkö tämä huhu piti paikkaansa, se jäi meiltä selvittämättä. Vesiputous oli puolestaan vaikuttava. Se vyöryi alas jyrkänteeltä ja sai olon tuntumaan hyvin pieneksi. Vesimassasta nousi raikas vesihöyry, joka virkisti kasvojen palanutta ihoa. 

Tulimme takaisin rinkkojen luo ja katsoimme kartasta, että viitisen kilometriä olisi seuraavalle tunturijärvelle. Päätimme jatkaa sinne. Polku nousisi tunturin yli ja ajatuksena se oli helpompi, kuin mitä todellisuudessa. Iltapäivän patikka oli rankka! 

Viimein tulimme leiripaikalle illalla. Emme ole ikinä pystyttänyt telttaa sellaisella vauhdilla kuin tuona iltana. Hyttysiä oli niin paljon, että emme voineet odottaa sekuntiakaan, vaan suoja oli saatava kasaan ja äkkiä. Nälkä väänsi vatsaa solmulle ja energiat olivat lopussa. Loppu hyvin kaikki hyvin. Nuo inisevät tappajahyönteiset jäivät teltan hyttysverkon ulkopuolelle kun kokkasimme Blå Bandia telttamme eteisessä. Ihastelimme illan auringonlaskua ja painuimme pehkuihin.

Viimeisen vaelluspäivän aamuna luonto tarjoili meille taas parastaan. Telttamme edustalla oleva järvi oli niin peilityyni, että tunturit vääristyivät sen pintaan ja unenpöpperössä piti hieraista pari kertaa silmiä ennenkuin ymmärsi miten päin teltan ovella oltiin.

Kuumeinen olo oli tipotiessään, mutta ilkikurinen tauti oli iskenyt poskiontelot aivan tukkoon. Vielä kun jaksaisi rutistaa loppuvaelluksen niin sitten reissu olisi selvitetty. Jälleen puolimatkassa lounastimme ja olimme päättäneet ottaa perillä Malla-laivan, joka veisi meidät Kilpisjärvelle. Lounastauolla fiilis oli jo hiukan haikea, koska upeat maisemat pitäisi muutaman kilometrin jälkeen jättää taakse. Siispä ihailimme vuoristoa ja ruokimme silmiämme sen minkä kerkesimme.

Saavuimme iltapäivällä pikkuruisen laiturin luo, jossa laiva jo odottelikin. Mielessäni kävin läpi näitä paria päivää, hienoja maisemia, tunteita ja kokemuksia, joita reissu oli tarjonnut. Aurinko ja pilvet olivat tehneet mielestäni hyvän sopimuksen siitä, että aurinko sai paistaa jokaisena päivänä ja polttaa kasvomme melkein karrelle. Tänne olisi päästävä uudelleen ja äkkiä!

Mikäli haluat kuulla reissusta varustevinkkejä tai muita vinkkejä, tule piipahtamaan Forumin myymälässä tai laita meiliä joona@sos.fi, niin kerron mielelläni lisää.

Nähdään!

-Joona