Haltille ja takaisin, osa 2/2

Tiistai oli alkuperäisen suunnitelmamme mukaan varattu Haltin huiputuspäiväksi ja vaikka pääsimme liikkeelle päivän myöhässä olimme ottaneet aikataulua kivasti kiinni. Minulle noilla huiputushommilla ei ole niin väliä, mutta sairastelusta huolimatta Sanni sisuuntui sen verran, että huipulle suunnattiin ihan aikataulussa tiistaina.

Matka Pitsusjärveltä Haltin juurelle on lähinnä loivaa nousua ja odottelin taas hiihtävää kaveria, jolloin koirat saivat säännöllisiä lepotaukoja. Vaikkeivat ne niitä olisi tarvinneetkaan. Tietämättäni olimme psyykanneet takanamme hiihtävää itävaltalaista kovaan vauhtiin, sillä hän kommentoi perillä luulleensa hiihtävänsä valjakkoa nopeammin. Nauroin, että juu hyvää vauhtia hiihdit, mutta pysähdyin aina odottelemaan sairastelevaa kaveriani. Hän osoittautuikin oikein mukavaksi tupakaveriksi, joka tarjoili itävaltalaisia rohtoja ja rekikoiraharrastajana tuntui myös nauttivan koirien seurasta.

Tyhjensin reen ja pidimme lyhyen tauon Haltin uudella tuvalla. Sää oli taas aurinkoinen ja ura oli ihan hyvässä kunnossa, vaikka puolen päivän jälkeen aurinko pehmentääkin rinnettä jonkin verran. Ehkä suurin moka tapahtui huipulle lähtiessä. Yllä olevasta kuvastakin näkee, että olen ankkuroinut reen väärään suuntaan. Pysähtyessä reki ankkuroidaan ja liinat irrotetaan koirien valjaista ja ne laitetaan kiinni kaulapantoihin. Kaulapannoilla koirat eivät jaksa vetää ankkuroitua rekeä irti, jolla on kuorman kanssa painoa n. 70-100 kg. Koirat vaikuttivat rauhallisilta, ne hauskuuttivat varaustuvan tšekkiryhmää kiipeämällä rekeen istumaan, jolloin niistä sai otettuun hauskoja kuvia.

Huomasin kummallisen käytöksen nyt 9-vuotiaassa Odessa-rouvassa ensimmäisen kerran Saariselällä kun se näki avotunturista kaukana ajavia autoja. Aivan kuin sillä naksahtaisi päässä ja sen metsästyskäyttäytyminen iskee täysillä päälle. Nyt sama kävi kun se näki Haltille suuntaavan kelkkasafarin. Odessa ei pysty hahmottamaan etäisyyksiä puuttomassa, valkeassa maisemassa ja kuvittelee näkevänsä pakenevia eläimiä! Kun kelkat ajavat vastaan Odessa ei välitä niistä lainkaan, mutta vaikka se näkisi samat kelkat kaukana takana pieninä pisteinä se sekoaa jälleen. Ja niinhän siinä kävi, että koirat syöksyivät “poroja” kohti ja juuri tyhjentämäni reki ei niitä paljoa pidätellyt. Ehdin juuri tarttua ohjauskaareen kiinni ja jarruttaa ennen kuin koko lauma lähti “porojahtiin”. Tällaiset vaaratilanteet pitäisi aina osata ennakoida, jo terävän lumiankkurin kanssa voi joutua todellisiin ongelmiin ja koirien ja reen käsittelyn tulee olla aina hallittua.

Haltin huippu näkyy tuvalle, mutta olimme molemmat aivan varmoja, että ensimmäisen rinteen ylitettyämme eteemme avautuu uusi maisema ja valtava uusi huippu. Mutta sitä ei tullutkaan ja Halti yllätti loivalla nousullaan. Ehkä viime syksyn Kebnekaisen huiputus oli valmistanut minuakin hieman kovempiin nousuihin. Vastaan tulevat kelkkailijat tsemppasivat koiria “Good boys!” ja pian olimmekin Haltin huipulla. Mutta missä se huippu oikein olikaan?

Suomen huippuhan ei varsinaisesti ole mikään huippu, vaan Suomen korkein kohta sijaitsee Haldičohkka-sivuhuipun rinteessä Norjan rajalla. Norja voisi laittaa tuon tunturin pakettiin ja lahjoittaa sen kokonaan Suomelle 100-vuotisjuhlan kunniaksi. Norjalla on ihan oikeita vuoriakin, joten yksi loiva tunturi kyllä joutaisi meillekin. Suomen korkeinta kohtaa merkitsevä rajapyykki 1 323,6 metrin korkeudessa oli lumen peitossa, emmekä viitsineet edes kirjoittaa nimiämme Haltin vieraskirjaan, joka löytyi aivan rajapyykin vierestä. Olimmeko koirien kanssa rikollisilla teillä Norjan puolella, edes yhden tassun verran -sitä en tiedä. Toivottavasti emme. Rajalla kyllä partioidaan ja kohtasimme poliisinkin Haltille noustessa. Ylemmässä kuvassa näkyy maisema Suomen puolelle, kuvassa näkyy Haltin molemmat tuvat ja Pitsusjärvelle menevä reitti. Sanni kävi vielä lähettämässä Spotin ok-viestin sivuhuipulta ja lähdimme laskeutumaan.

Koirat istuivat jo reen kyydissä, fiksuina ne tietysti ajattelivat, että tämä kulkuväline kulkee itsestään alamäkeen. Mutta valitettavasti reen ohjaaminen ilman vetureita on heikonlaista ja ne joutuivat taas vetohommiin. Sanni lasketteli edeltä ja minä jarruttelin vauhdin hitaimman koiran mukaiseksi. Meillä ei ollut mikään kiire, tuulta ei ollut nimeksikään ja ura oli hyvä alas tullessakin. Minulla oli Jack Wolfskinin Glacier Bay Texapore High-talvisaappaat, joiden kestävyyttä epäilin ja meinasin jo, etten ota niitä tälle reissulle. Ne näyttävät turhan hienoilta ja epäilin mokkapinnan kestävyyttä ja kengän vedenpitävyyttä. Jarrutin koko matkan Haltilta alas, eli kengät olivat lumen ja jään kuorruttamat pitkän aikaa ja vain silloin tunsin vähäistä viileyttä kengän läpi. Pinnassa ei kuitenkaan näkynyt mitään käytön jälkiä, kengän pohjatkin kestivät hyvin kaiken sen jäällä jarruttelun. JW myös lupaa kenkien tarjoavan lämpöä -30 asteeseen asti ja täytyy sanoa, ettei kylmä tullut kertaakaan. Käytin ohuehkoa merinosukkaa ja hikoillessakin kengät pysyivät hyvin kuivana. Kengät tukevat nilkkaa niin hyvin, että minun on vaikea palata vanhoihin Kamik-kenkiini, nämä on myös helpommat sitoa kiinni. Tämä tuote siis yllätti minut eniten ja kengät oikeasti toimivat myös tällaisessa käytössä.

Yöllä heräsimme tupaa kolistelevaan tuuleen. Kävin ensin hakemassa rekipussista koirien valjaat sisälle, olisi ikävää jos tuuli nappaisi ne mukaansa. Tuuli tuntui vain nousevan jo ihan kunnon lukemiin, joten menin vielä siirtämään reen parempaan suojaan ja ankkuroin sen kunnolla paikalleen. Ajattelin, että lähes tyhjä rekipussi muodostaisi hyvän purjeen ja rekikin lähtisi myrskytuulessa omille teilleen. Tuuli tuntui kunnolla ja näytti hauskalta kun revontulet liehuivat kuin tuiskuttaen vihreää lunta ympäröivien tuntureiden huipuilta. Sen suurempia myrskyjä emme kokeneetkaan koko reissun aikana.

Aamu valkeni taas poutaisena ja tyynenä. Kuvasin matalalla lipuvia pilviä ja käytin koirat kävelyllä Haltin vanhalla tuvalla (kuvassa ylempänä). Paluumatka on nopea ja Meekonjärven ylämäki mentiin yhdessä hujauksessa kun koirat vainusivat porot ja juoksivat koko mäen ylös. Hieman mietityttänyt mäki tuntui sekin kovin loivalta ennakko-odotuksiin nähden. Hyvähän minun on näitä mäkiä kommentoida kun pääsin ne koirakyydillä! Juuri porojen takia en pidä Meekoa hyvänä paikkana koirille, ne olivat selvästi normaalia levottomampia. Puiden takia valjakkoharrastajat pitävät sitä usein base campina ja koirien äänet pitävät kyllä tyhmemmänkin poron loitolla.

Loppumatkasta meillä olikin jo ylimääräistä aikaa, sillä olisimme olleet Kilpisjärvellä jo pari päivää suunniteltua aiemmin. Jäimmekin vielä viimeiseksi yöksi Saarijärvelle hengailemaan. Hieno, tunnelmallinen tupa, jossa on tilava eteinen (hyvä koirille) ja juoksevaa vettäkin saa aivan läheltä. Saarijärvellä ollaan jo mobiilidatan piirissä ja avasimme puhelimet kriittisellä hetkellä. Meidän turvallisuusvälineisiimme kuului mm. Spot-lähetin ja olimme sopineet lähettävämme retkikunnalla kaikki hyvin-viestit joka päivä. Viimeisin oli kuitenkin tullut Haltin huipulta ja kotiväki oli jo järjestämässä pelastuspartiota. Satelliittiviestit priorisoidaan niiden tärkeyden perusteella ja siksi ok-viestit eivät välttämättä edes lähde. Olimme kyllä sopineet myös hätäviesteistä ja varsinaiset SOS-viestit lähtevät suoraan häkeen. Kuulimme, että satelliittiviestejä liikkuu suhteellisen paljon ja ihmiset joutuvat turvautumaan viranomaisapuun kun omat voimat loppuvat tunturissa. Onneksi meidän takia ei kuitenkaan tarvinnut ottaa yhteyttä viranomaisiin! Päätimmekin, että jatkossa ok-viestejä ei lähetetä ollenkaan sillä kotijoukot turhaan huolestuvat jos viestit eivät lähdekään (joka päivä kuitenkin lähetimme ne). Täytyy hankkia joku muu laite, jossa on sekä GPS että viestimahdollisuus.

Päätimme vaelluksen hyvissä voimissa ja kävimme syömässä Majatalo Haltinmaan runsaasta buffé-tarjonnasta. Meille, jotka emme lihaa syö tehtiin vielä erikseen kasvisruuatkin. Naurahdimme buffé-pöydän huomautukselle ”ota vain niin paljon kuin jaksat syödä”, voin kuvitella, että vaellusviikon jälkeen vaeltajan lautaselle livahtaa usein turhan paljon tuoretta ruokaa!

Meille sattui erinomaiset säät ja ajankohta, jolloin tuvilla ja reiteillä ei ollut ruuhkaa. Vaikka minusta reissu tuntui vaatimustasoltaan helpolta ei Haltille kannata lähteä ilman aiempaa kokemusta. Avotunturiolosuhteissa kannattaa tehdä lyheympi harjoitusretki ja suosittelen käymään talviretkeilykurssin ellei mukana ole kokenutta kaveria opastamassa. Sää tekee avotunturiolosuhteista jopa hengenvaarallisen, joten kevyellä varustuksella sinne ei pidä koskaan lähteä. Mukana täytyy olla aina mm. kunnon tunneliteltta, jonka pystytys onnistuu kovassakin tuulessa, bensakeittimet (ja kokemus käyttää niitä), talvimakuupussit ja tarpeeksi ruokaa ja sääpäiviäkin on varattava. Reitti on selvästi merkitty ja tikkuväli on tiheä, mutta sumussa ja lumituiskussa tikkujen väli katoaa helposti. Vaikka sääennusteet näyttäisivät hyvältä, ei niiden varaan voi laskea, sillä sää muuttuu tuolla todella nopeasti. Tuvalta tuvalle eteneminen voi siis katketa hyvinkin nopeasti ja silloin jää avotunturin armoille. Hyvin varustautuvalle suosittelen ehdottomasti Käsivarren erämaan aluetta niin koirakyydillä kuin muutenkin liikkuville.

Kirjoitan varusteistamme vielä erillisen postauksen. Kuvat joissa minä näyn ja kuva, jossa koirat istuvat reessä ovat Sannin ottamia. Edellinen postaus Haltille ja takaisin 1/2 löytyy tästä linkistä.