Oli pilkkopimeää. Taivas oli täynnä tähtiä. Kylmä tuuli puhalsi ja karkotti aamuöisen väsymyksen viimeisetkin rippeet tiehensä, kun nousin muutaman viimeisen portaan aukealle paikalle. Kaivoin repustani untuvaliivin sekä teetä ja istuin odottamaan. Auringon nousuun olisi aikaa vajaa tunti. Olin Poon Hillillä. Poon Hill on kuuluisa näköalapaikka aivan Gorepanin kylän kyljessä Annapurnan massiivin esivuoristossa. Aikaisin herännyt vaeltaja saa puolen tunnin pimeässä patikoinnin jälkeen palkinnoksi nauttia yhdestä mieleenpainuvimmista auringonnousuista, kun valo alkaa vähitellen kajastaa ja ympäröivät kivi- ja lumijättiläiset alkavat hahmottua. Annapurnan massiivin lisäksi näkyviin oli nyt tullut myös Dhaulagirin yli 8000 metriin yltävä huippu naapureineen. Auringon valo lumisten vuorten huipulla, kirpeässä tuulessa lepattavat rukousviirit ja kuuma tee; varsin tunnelmallinen tapa aloittaa uusi päivä. Samaan paikkaan oli tosin vähitellen kerääntynyt noin 200 muutakin taivaltajaa tunnelmoimaan, joten vuoriston rauhasta ei voinut tällä kukkulalla juurikaan puhua. Toisaalta oli mukava nähdä, että niin monet ihmiset ympäri maailmaa olivat tulleet ihailemaan näiden vuorten kauneutta.

Poon Hill

Olin kiertämässä Annapurnan massiivia myötäpäivään, joka on vastoin normaalia käytäntöä. Kuulemma 99 % trekkaajista tekee lenkin toisin päin siitä syystä, että näin kierroksen rankin päivä, nouseminen Thorung La –solaan yli 5000 metriin, ei muodostu niin pitkäksi ja rasittavaksi. Myötäpäivään kierrettäessä päivälle kertyy nousumetrejä noin 1200, joka on turhan paljon useimmille Annapurnaa kiertäville. Näin päin kuljettaessa ei ainakaan siis tarvitsisi kävellä jonoissa, vaikka väkimäärä reitillä lisääntyisikin.

Koska vaelluksellani minulla oli vain aikaa, päätin viettää Gorepanissa välipäivän. Kävelin kylän lähiympäristössä, juttelin paikallisten ja eripuolilta tulleiden vaeltajien kanssa, söin hyvin, luin ja lepäsin. Seuraavana päivänä kylästä lähtiessä polku laskeutui jyrkästi alas yli 3000 metristä alle 1000 metrin korkeuteen. Ilmasto muuttui taas varsin helteiseksi ja maisema massiivin tällä puolella paljon kuivemmaksi. Ohitin Tatopanin kylän, joka on kuuluisa parantavista kuumista lähteistään. Alun perin minun oli tarkoitus viipyä täällä vähän aikaa ja käydä kylpemässä, mutta helteinen ilma, keskipäivän polttava aurinko ja kylän poikki kulkeva pölyinen ja suht tiuhaan liikennöity tie eivät houkuttaneet jäämään pidemmäksi aikaa.

Oli polulla välillä ruuhkaakin

Tässä vaiheesta kierrosta joutuu vaeltaja välillä kävelemään viime vuosien aikana rakennettua tietä pitkin. Tiellä on vielä suhteellisen paljon liikennettä, kun pyhiinvaeltajia täyteen pakatut bussit ajavat ohi matkalla tien päässä sijaitsevaan Muktinathin kaupunkiin, jossa sijaitsee sekä hinduille että buddhalaisille pyhä temppeli. Tien takia muita trekkaajia näkyi taas seuraavien päivien aikana vain kourallinen ja heitä tapasi pääasiassa vain majataloissa päivän päätteeksi. Pakolliset tieosuudet oli kuitenkin onneksi kävelty suht nopeasti ja suurimman osan ajasta polku kulki Kali Gandaki -joen toista puolta ja niin kaukana tiestä, että sen olemassaolo pääsee paikoin unohtumaan. Vain toisinaan alhaalta laaksosta kantautuvat tööttäykset muistuttavat sen olemassaolosta. Välillä polku poikkesi kunnon mäntymetsään, jossa tuli yhtäkkiä ihan kotoinen olo.

Matkalla Tatopanista Jomssomiin

Nykyään monet trekkaajat ottavat lennon tai jeeppikyydin takaisin Pokharaan Jomssomin kaupungista Thorung La:n ylityksen jälkeen ja skippaavat tämän osuuden kokonaan. Muutaman päivän aikana vastaantulijoiden määrä oli laskettavissa yhden käden sormilla. Itse suosittelen tänne suuntaavia vaeltajia kävelemään koko kierroksen; idylliset kylät, havumetsät, jokilaakso ja lumiset huiput kaiken yllä: täydellistä jos minulta kysytään. Trekkaajien vähentyminen tien rakentamisen jälkeen näkyy myös siinä, että jotkut majatalot ja teetuvat ovat joutuneet sulkemaan ovensa, kun asiakkaita ei ole enää riittänyt.

Om Mani Padme Hum. Rukousmyllyjä polun varrella.

Pitkällä vaelluksella on se hyvä puoli, että elämä ja ”arki” muuttuu hyvin yksikertaiseksi. Päivärytmistä tulee vähitellen rutiinia ja päivät alkavat kulua vaivatta omalla painollaan. Aikainen herätys, aamupala, kävelyä, lounas, kävelyä, majoittuminen, päivällinen ja nukkumaan. Kaikki vähemmän oleelliset asiat alkavat vähitellen pudota pois, ensin toiminnasta sitten ajatuksista. Tämä jälkeen pystyy päivien kuluessa paremmin nauttimaan juuri nyt ympärillä tapahtuvasta elämästä, upeasta luonnosta, ihmisistä ja paikoista, joita matkan varrella näkee. Voi keskittyä niin sanotusti vain oleelliseen. Keskellä ”normaalia” arkea elämä on taas toisinaan turhan helppoa monimutkaistaa ja usein joutuu olemaan tekemisissä asioiden kanssa, joista ei varsinaisesti ole kiinnostunut, liikkumaan hektisissä ympäristöissä ja käyttämään energiaansa johonkin loppujen lopuksi turhanpäiväiseen. Ah, vaeltajan ihanaa vapautta. Elämä vaelluksella voi olla yksinkertaista ja suoraviivaista ja vailla suurempia mukavuuksia, mutta kun on itse tavoitteineen harmoniassa ympäristön kanssa voi kokea vapauden tunnetta, jota ei muutoin välttämättä tuntisi.

Marphan kaupunki iltahämärässä

Erityisesti tältä etapilta jäivät mieleen Marphan (”The delightful apple capital of Nepal”) kaupunki tunnelmallisine kapeine kujineen ja buddhalaisluostareineen sekä Lupran pieni kylä, joka on vähän sivussa pääpolulta. Lupran kylä oli koko seudun ainoa, jonka pääuskontona toimi vielä Tiibetin alkuperäinen shamanistinen bon-uskonto. Kylässä ei ollut avoinna yhtään majataloa, mutta heti sinne kävellessäni ystävällinen herrasmies kutsui minut kotiinsa syömään momoja ja juomaan teetä.

Lupra

Peace, bro.

Jomsson ja taustalla kohoava Dhaulagiri

Ennen Thorung La -solan ylitystä vietin yhden välipäivän Muktinathissa 3800 metrissä leväten ja totutellen korkeuteen. Sen jälkeen siirryin vielä juuri ennen Thorung La:ta sijaitsevaan Muktinath Phediin, joka on käytännössä muutaman majatalon muodostama kokonaisuus. Lepoa ja tankkausta. Seuraavana yönä lähtisin kello 3 talsimaan ylämäkeen, jotta ehtisin mahdollisimman korkealle, kun lumi olisi vielä kovaa ja helppoa kulkea. 1200 korkeusmetrin polkeminen sulassa, upottavassa lumessa, 4000-5000 metrin korkeudessa, rinkka selässä ei erityisemmin houkutellut.

Foods of Himalaya

Muktinath

Muktinath Phedi

Illasta sain ihailla upeaa auringonlaskua ja vedin taas kerran dal bhat-överit ennen kuin vetäydyin ajoissa nukkumaan. Herätyksen laitoin soimaan kello 2.00. Majatalon emäntä suostui ystävällisesti tarjoilemaan aamupalaa 2.30. Chapatia hunajalla ja Small pot of Milk tea, niillä mentiin! Ja eikun mäkeen.

Muktinath Phedin luksusmajoitus

Oli hienoa lähteä yksin keskellä yötä otsalampun valossa täyteen pimeyteen. Lumi kantoi hyvin, taivas oli tähtikirkas, ilma selvästi pakkasella ja mieli virkeä. Solan oli edellisenä päivänä ylittänyt toiselta puolelta suuri joukko ihmisiä, joten reittiä oli helppo seurata. Nousu tuntui yllättävän kevyeltä ja korkeutta kertyi hyvää vauhtia. Toivoin vain, että sopeutumiseni korkeaan ilmanalaan olisi tarpeeksi hyvä, enkä saisi päänsärkyä vaivakseni. Parin tunnin päästä aamun kajo alkoi valaista ympärilläni kohoavia lumisia monumentteja ja olo oli taas kerran kuin toisella planeetalla. Lumisia vuoria auringon noustessa, jalkojen alla narskuva jäinen lumi, noin 5000 metriä korkeutta, eikä muita ihmisiä näköpiirissä. Seurakseni ilmaantui vielä joukko Himalayan Snowcockeja kaartelemaan ympärilläni tuoden syvyyttä valkoiseen maisemaan. Varsin zen-fiilis. Tätä on Himalajalla trekkaus parhaimmillaan! Tai sanotaan, että tätäkin.

Vaeltajia matkalla kohti Muktinathia

Saavutin solan reilun kolmen tunnin patikoinnin jälkeen ja olo oli tyytyväinen. 5416 metriä, tämän reissun korkein kohta! Paikalle oli ehtinyt myös muutama muu toiselta puolelta noussut trekkaaja. Onnittelimme toisiamme, otimme valokuvia ja nautimme fiiliksestä. Aurinko kohosi korkeammalle taivaalle ja paikalle alkoi saapua lisää ihmisiä. Molemmille puolin solaa avautuivat upeat näkymät lukuisille lumihuipulle. Noin tunnin fiilistelyn jälkeen lähdin alas, ja ohitin matkalla varmaan toistasataa ihmistä matkalla ylös. Kaikilla sama kysymys: ”Is it still far?”, ”No, no, not long anymore. You can do it!”. Paikallisilla oppailla oli taas omat kysymyksensä: ”Did you turn around? Why?”, ”No.”, ”You came from the other side?”, ”Yes.”, ”Oh, you are very strong man!” Haha. Olin tyytyväinen, että olin menossa tähän suuntaan ja laskeutumassa alas. Sesonki oli ilmeisesti päässyt kunnolla käyntiin ja ihmismäärät lisääntymässä. Solasta lähdön jälkeen aloin tuntea myös orastavaa päänsärkyä, joka onneksi katosi kun laskeuduin alemmas ja sain tankattua nestettä.

Thorung La

Thorung La

Matka vaellukseni päätöspisteeseen, Besis Sahariin, kesti rauhassa kävellen kuusi päivää. Lumisilta rinteiltä takaisin ihmisten ilmoille vehreisiin laaksoihin. Matkalle mahtui vielä monta idyllistä kylää, varsinkin kun seurasi vaelluspolkua, eikä ottanut ”oikotietä”, eli autotietä, joka kipuaa nykyään myös tälle puolen massiivia. Hämmästyksekseni monet vaeltajat näyttivät suosivan tätä vaihtoehtoa. No, kukin tyylillään.

Takaisin vehreämmille maille

Faces of Himalaya

Viimeisen päivän etappi ennen saapumista vaelluksen päätepisteeseen, Besis Sahariin, kulki käytännössä koko ajan suuren työmaa-alueen läpi. Satunnaisesti ohi ajavat pikkubussit koittivat poimia minua kyytiinsä, mutta vastasin aina ”No thanks, I walk.” Olin päättänyt, että kävellään nyt koko kierros loppuun, kun on kerran lähdettykin. Mitään sinänsä näkemisen arvoista ei viimeinen päivä enää tarjonnut ja ennemminkin piti varoa tiellä lujaa ajavia rekkoja ja busseja. Annapurnan alue on uskomattoman kaunis, mutta sen ympäristö on kovassa muutoksessa.

Pokharaan palatessani päätin levätä ja tankata pari päivää, jonka jälkeen suuntasin vielä hetkeksi maan pääkaupunkiin Kathmanduun. Matkalla Intiaan kuljin vielä Buddhan syntymäpaikan, Lumbinin, sekä Länsi-Nepalissa sijaitsevan Bardian kansallispuiston kautta. Nepalin luonto on uskomattoman monipuolinen: lumisten vuorten huipuilta keskelle sademetsää tiikereitä bongaamaan ja kaikkea siltä väliltä! On sitten kiinnostuksen kohteena luonto ja vuoret, ikiaikainen kulttuuri, hyvä ruoka, mukavien ihmisten seura ja rento fiilistely tai kaikki nämä yhdessä, on Nepalilla tarjota tätä kaikkea. Maahan matkaaja ei varmasti tule pettymään.

Viisi päivää oman lähtöni jälkeen Nepalissa järisi maa ja monen ihmisen elämä tuhoutui. Maa kärsii ymmärrettäväsi edelleen maanjäristyksen seurauksista ja monet ihmiset ovat vailla kunnon asumusta ja työtä. Nepalin ja erityisesti monien sen vuoristoalueiden talous on hyvin vahvasti riippuvainen turismista. Perinteisten avustuskeräysten lisäksi yksi erinomainen tapa auttaa luonnonmullistuksen koettelemia ihmisiä onkin matkustaa maahan ja käyttää paikallisten tarjoamia palveluita, minne sitten suuntaakin. Siinä voittavat kaikki.

Lue lisää