Joskus ihminen joutuu omaa asiaansa ajaakseen tekemään rajuja juttuja ja haastamaan itseään henkisesti ja fyysisesti villeillä tavoilla.

Me todellakin lähdimme kokeilemaan rajojamme levittääksemme hyönteisruuan sanaa läpi Suomen. Tavoitteena oli siis pyöräillä fatbikeilla kotikaupungistamme Turusta Euroopan unionin pohjoisimpaan kylään Nuorgamiin keskellä kylmintä talvea, helmikuussa.

Perustimme viiden opiskelija-kaverin kanssa 2017 tammikuussa hyönteisruokia kehittävä yrityksen nimeltään Entis. Homma alkoi jo ennen kuin hyönteisruoka oli Suomessa edes laillista ja tuolloin meidän tuotteitamme myytiin silmänruokana ja keittiösomisteina. Niistä ajoista on tultu pitkälle, mutta meidän yrityksemme kulttuuriin on jäänyt rajojenrikkomisen ja itsensä ylittämisen kulttuuri.

Siihen liittyy myös meidän arktinen vaelluksemme. Jotta ihmiset saavat kuulla yrityksestämme on meidän markkinoinnin oltava luovaa ja uudenlaista, sillä taloudelliset resurssimme ovat kuitenkin vielä melko rajalliset. Siksipä päätimme lähteä levittämään hyönteisruuan ja kestävän elämäntavan sanaa pyöräilemällä Suomen halki.

Slovakialainen Andrej Krsjak tuli harjoitteluun Entikseen viime kesänä. Ensimmäisenä vapaana viikonloppunaan Andrej lähti pyöräilemään läpi Turun saariston upean saariston rengastien ja lainasin Andrelle hommaan varusteet. Andrej nautti Suomen luonnosta ja reissusta inspiroituneena hän alkoi kertoa, kuinka hän haaveili Suomen päästä päähän polkemisesta harjoittelujaksonsa jälkeen.

Andrejn harjoittelu oli loppumassa syyskuussa ja hän kosiskeli myös minua mukaan. Ajatus innoitti myös minua, mutta osin aikataulullisistakin syistä jouduimme siirtämään reissua myöhempään ajankohtaan. Suomen halki pyöräily kesäaikaan ei sinänsä olisi mitenkään erikoinen tempaus, mutta halusimme haastaa itseämme ja tehdä jotain mitä monikaan, tai sitten kukaan ei ole aiemmin tehnyt, ja rykäistä Trans-Finlandiamme ennakkoluulottomasti talvella. Idea lyötiin lukkoon syyskuun lopulla ja lähtöpäiväksi sovittiin pian 1. Helmikuuta. Matka tehtäisiin siis sydäntalvella.

Kuinka valmistautua arktiseen Trans-finlandiaan parissa kuukaudessa?

Aikaa valmistautumiseen oli siis melko niukasti. Vaikka kyseessä olikin markkinointitempaus hyönteisruuan puolesta, olivat haasteet ja riskit todellisia ja tärkein prioriteetti oli selvitä matkasta hengissä ja terveenä. Korkeintaan yhden jalan olin valmis uhraamaan hyvän asian puolesta, mutta henkikultani halusin säilyttää.

Aluksi päätimme reitin. Reitti pyrittiin suunnittelemaan niin, että mahdollisimman moni suuri kaupunki olisi matkan varrella. Siksi päädyimme ajamaan vilkkaan valtatie-8 kautta Ouluun.

Oulusta jatkoimme Kemin kautta Rovaniemelle. Rovaniemeltä pyöräilimme Sodankylän ja Ivalon kautta Nuorgamiin. Matkaa taitettiin siis suurilta osin valtateiden sivussa, olemattomilla penkoilla, joten suurin suunniteltava asia oli turvallisuus. Miten ajoneuvot näkisivät meidät ajoissa.

Turvallisuuteen kiinnitettiin siis erityishuomiota ja saimme konsultaatioapua eräopaskouluttaja Kai Lehtoselta. Lehtonen auttoi mm. riskianalyysin laatimisessa ja sparrasi meitä vaaratilanteita varten. Viimeistään Kaitsun kanssa keskusteltuamme oivalsimme miten vaarallista tien päällä voisi todella olla.

Talvella lumen takia tiet ovat kapeat ja lisäksi päivät ovat lyhyitä ja usein hämäriä, joten teillä pyörillä liikkumisessa on hyvin korkeat riskit. Autoilijat eivät taatusti ole tottuneet näkemään matkapyöräilijöitä helmikuussa. Entäpä jos takaamme tulee lumiaura?

Erityisesti näkyvyys takaa tuleville autoille oli tärkeää. Valmistimme Entiksen logoilla varustetut heijastin liivit ja laitoimme myös muihin varusteisiin, kuten kypäriin lisää heijastimia. Kummallakin pyöräilijällä oli kolme punaista taaksepäin osoittavaa valoa, joita käytettiin kelistä ja tiestä riippuen, joko yksi kerrallaan tai pahimmassa tapauksessa useita samaan aikaan.

Talvella pitkän matkan pyöräilyssä varustus on erittäin tärkeässä osassa. Kelit ovat vaihtelevat ja kylmyys on alati läsnä. Paleltuminen tai varusteiden rikkoutuminen laskisi moraalin nopeasti ja aiheuttaa todellisia vaaratilanteita.

Varustehankintoihin tarvittiin yhteistyökumppaneita. Matkan budjetti varusteineen, ruokineen ja yöpymisineen arvioitiin kaiken kaikkiaan noin 10 000€ suuruiseksi per henkilö. Tällaisen summan joutuisi siis keräämään rahaa, jotta matkan pystyisi toteuttamaan, mikäli matkaan haluaisi nolla pisteestä lähteä.

Mukaan saimme onneksemme Scandinavian Outdoorin, Tunturin, Bontragerin ja Powerin.

Pyöriksi valitsimme fatbiket. Itse ajoin Tunturi Tundra 27 ́ ja Andrejn sotaratsu oli Nishiki Durango. Pyöriin asennettiin lisävarustuksia, kuten mm. kustomoidut kuljetustelineet laukkuineen, nastarenkaat, valot ja erikoispolkimet.

Myös fysiikkaharjoittelua muokattiin matkaan sopivaksi. Vaikka molemmat BAF-tiimiläiset omasivatkin vahvaa erä- ja liikuntataustaa ei kumpikaan meistä ollut aiemmin kokenut vastaavaa fyysistä haastetta. Fysiikan kehittämiseen saatiin konsultaatiota Personal Trainer Toni Mäkilältä, jonka kanssa keskusteltiin oikeanlaisesta harjoittelusta, ruokavaliosta tien päällä ja kehonhuollosta. Pyöräilykuntoa kohotettiin mm. kuntopyöräilemällä ja lenkkeilemällä. Lisäksi kylmänsietokykyä karaistiin käymällä avannossa.

Aikataulu ennen lähtöä oli ollut tiukka, mutta intensiivisten valmistelujen jälkeen paketti alkoi olla kasassa pari viikkoa ennen lähtöä.

Selviytyjät myrskyn silmässä

Reissuun lähdettiin siis suunnitelmien mukaisesti 1. helmikuuta. Ensimmäinen kunnon pysähdys ja yöpyminen tapahtui perjantain pyöräilyosuuden jälkeen Raumalla oman mummoni lihapatojen ääreltä ja majoituksessa.

Alkuun matkassa oli vielä jännittämistä. Kasitien liikennevirrat olivat rajut ja pyörän tankoa joutui puristamaan alkuun melko tiukasti. Aina käsien puutumiseen asti. Lisäksi autojen pakokaasut ottivat henkeen ja käytimme vilkkailla tieosuuksilla rakennustyömailta ja aasialaisturisteilta tuttuja hengityssuojia.

Jatkettumme matkaa kohti Poria saimme päällemme valtavan lumimyrskyrintaman. Matka Raumalta Poriin on vain noin 50 kilometriä, mutta matkaan kului lähes 10 tuntia. Halusimme välttää 8-tien, mutta pikkuteiden suosiminen kopsahtikin meitä vastaan. Pieniä teitä ei ollut aurattu ja pyöräily oli välillä mahdotonta. Jouduimme työntämään pyöriä polveen asti ulottuvassa hangessa.

Lumimyrsky vain yltyi, kun seuraavana päivänä tavoitteenamme oli Honkajoki. Yön aikana uutta lunta oli tullut 15 senttiä ja sitä satoi lisää koko päivän. Odotimme Porissa Neste-huoltoasemalla kelin selkenemistä, mitä ei kuitenkaan tapahtunut. Meidän oli pakko uhmata olosuhteita painaa suoraan myrskyn silmään.

Keli oli autoilijoillekin täyttä tuskaa. Matkan aikana saimme työntää penkasta pariakin autoilijaa.
Noormarkun kebab-ravintolastakin menivät myrskyssä sähköt poikki juuri kun olimme saaneet lounaamme. Taisteltuamme vaarallisissa olosuhteissa päätimme, että meidän oli pakko ottaa bussi Honkajoelle, jotta pystyisimme jatkamaan. Matkan teko vuosikymmenen lumimyrskyssä oli aivan liian hidasta ja vaarallista. Lumimääristä kertoo jotain sekin, että myös bussi jonka otimme, jäi kiinni Kankaanpään matkahuollon pihaan, jossa se jökötti niin kauan, että saimme paikanpäälle traktorin vetämään sen hangesta.

<span data-mce-type="bookmark" style="display: inline-block; width: 0px; overflow: hidden; line-height: 0;" class="mce_SELRES_start"></span>
Honkajoelta lähtiessämme kelit olivat taas helpommat. Suunnitelmamme oli ensimmäisen kahdeksan ajopäivän aikana edetä yhtä soittoa ilman lepopäiviä Turusta Ouluun asti. Honkajoelta jatkoimme Vaasaan, josta seuraavana määränpäänä oli Pietarsaari, josta matkaa jatkettiin Kalajoelle. Pari reipasta 100 kilometrin ajopäivää siis.

Pakkanen alkoi kiristyä ja saimme nauttia -20 asteen rapeista ajokeleistä. Pitkät ajopäivät venähtivät myös illan puolelle, joten jouduimme ajamaan myös pimeässä mikä toi oman jännityksensä. Liikenteeseen kuitenkin alkoi jo tottua ja myös matkavauhtimme alkoi pikkuhiljaa kasvaa. Tosin kipujakin alkoi ilmaantua, ja erityisesti polvet vaativat iltaisin ja aamuisin Voltaren käsittelyä, myös Burana kuului osaksi ravitsevia aamupalojamme. Harmi ettei Voltaren ollut sponsorimme. Kylmyys ja pitkät ajopäivät vaativat siis veroaan.

Oulu alkoi häämöttää ja kaikista alun vastoinkäymisistä huolimatta nautimme matkan taittamisesta. Tien päällä pystyi kokemaan vapaudentunteen ja käänsimme kaikki kivut, säryt ja kammottavat olosuhteet huumoriksi. Ei ollut niin ikävää tilannetta, etteikö sitä olisi jotenkin pystynyt vääntämään vitsiksi ja mitä häijympi vitsi oli, sitä enemmän siitä sai virtaa.

Oulusta Pohjoiseen

Oulussa saimme palautua ja levätä kaksi täyttä lepopäivää ja kun matkaa lähdettiin jatkamaan kohti Iitä, tuntuivat kehomme taas tuoreilta. Myös matkapäivien pituudet suunniteltiin niin, että Oulun jälkeen keskimääräinen päivämatka olisi 50 kilometrin luokkaa.

Matka Oulusta Rovaniemelle tuntui jo helpolta. Pahin tieosuus oli Iin ja Simon välinen 4-tien pätkä, jossa rekkaliikennettä oli valtavasti ja tien oli tietyön takia käytännössä penkereetön. Lapin rajan ylittäminen Simossa tuntui jo suurelta voitolta.

Yövyimme matkanvarrella Iissä, Keminmaalla ja Louessa. 40 kilometriä ennen Rovaniemeä tapahtui ensimmäinen vakavampi pyörän hajoaminen, kun ajoin penkkaan, etutarakkaa kannatteleva pultti meni poikki. Sain viritettyä tarakan roikkumaan remmeillä, ja viritys kesti juuri ja juuri Rolloon asti. Rovaniemellä pidimme taas yhden lepopäivän.

Matkamme tarkoitus ei ollut nopeus vaan halusimme myös nauttia seikkailusta. Pääsimme mm. ajamaan meren jäällä, tapaamaan joulupukkia ja lypsämään lehmiä matkan varrella. Niin kuin se sanonta menee; tärkeintä on matka ei määränpää.

Lapin valloitus

Rovaniemeltä pohjoiseen maisemat alkoivat muuttua komeammiksi ja liikenne alkoi hiljentyä. Ajamisesta saattoi oikeasti nauttia, kun pääsimme polkemaan pitkiäkin pätkiä ilman autoja. Matka jatkui nyt Tiaisen ja Luoston kautta Sodankylään, jossa jälleen pidimme lepopäivän.

<span data-mce-type="bookmark" style="display: inline-block; width: 0px; overflow: hidden; line-height: 0;" class="mce_SELRES_start"></span>
Kun alkumatkasta etelässä saatoimme yhden päivän aikana ylittää seitsemänkin kunnan rajat, kesti matkamme pelkästään Sodankylän kunnassa useamman päivän.

Kelit alkoivat paikoitellen viilentyä ja Petkulassa ja Vuotsossa saimme nauttia rapeista -30 asteen pakkasista. Vaatetuksen oli oltava kunnossa. Pyörät toimivat pakkasesta huolimatta lähes moitteettomasti ja vaatetuskin oli kunnossa. Arat paikat olivat kasvot ja jalkoväli. Myös kekseliäitä ratkaisuja tarvittiin: sukasta ja kädenlämmittimestä askarreltiin boksereihin lisävaruste, jonka avulla sukukalleudet eivät kylmettyneet pyöräillessä.

Matka eteni kuitenkin vauhdikkaasti ja kuntomme tuntui kasvavan matkan edetessä. Pahamaineisen Saariselän magneettimäen ylitys onnistui helposti tuuleen puhaltaessa meidän takaamme. Sen sijaan alas meno oli hyvin jännittävää ja pyörien jarrut kävivät kuumina, kun koitimme pysytelle tiellä.

Toisaalta kelit myös olivat ajoittain hyvin erikoiset. Inarissa kelit menivät plussan puolelle ja yön aikana oli satanut jopa vettä. Helmikuussa, Lapissa!? Olimme keleistä yhtä ihmeissämme kuin paikallisetkin. Vesi sai teiden pinnat myöskin hyvin liukkaiksi, joten ajaminen muuttui hyvin varovaiseksi.

Loppumatkan maisemat olivat mykistäviä ja erityisesti Kaldoaivin erämaan ylitys oli upea seikkailu. Saimme nauttia vielä raikkaista pakkasista ja lumimyrskyistä, mutta viimeiset päivät tuntuivat nautiskelulta. Erityisesti viimeinen ajopäivä Utsjoelta Nuorgamiin olinavakkaa vastatuulta ja se tuntui lähes pelkältä ylämäeltä. Määränpään läheisyys kuitenkin sai dramaattisen kelin ja mäet tuntumaan ihanalta loppuvastukselta, jota ilman matka olisi ollut jo liiankin helppo.

27. helmikuuta saavuimme Nuorgamiin. Matka oli ollut haastava, jännittävä ja upea seikkailu. Fyysisesti mielestäni vastaavaan pystyisi kuka tahansa perusterve ihminen, mutta matkan henkinen vaativuustaso oli kyllä korkea. Toisaalta hyvä kaveri sai vastoinkäymisetkin tuntumaan paljon helpommalta.

Olisin voinut kirjoittaa matkasta, vaikka romaanin, joten jätän blogitekstin nyt tähän. Sen sijaan kehotan kaikkia katsomaan seikkailumme YouTuben puolelta, jonne koko matka on dokumentoitu.

Kohti uusia seikkailuja, Jussi