Kuka?

Emilia Kangasluoma – Helsingissä asuva valokuvaaja, joka haaveilee päivittäin joko tuntureista tai merestä.

Kotisivu: www.emiliakangasluoma.com

Instagram: @emiliakangasluoma

___________________

Teksti ja kuvat: Emilia Kangasluoma

Lähdinpäs sitten itsekseni vaeltamaan, viideksi viikoksi ja lähes 500 kilometriksi. Aloitin Pohjois-Ruotsissa kulkevan Kungsledenin reitin Abiskosta heinäkuun lopulla, kesän kuumimpina päivinä.

Ei, aika ei tullut pitkäksi ja ei, en oppinut hirveästi mitään uutta itsestäni. Mutta nautin valtavasti! Yksinolosta, hiljaisuudesta ja luonnosta.

Heinäkuun helteiset, hikiset päivät ja vihreänä loistavat laaksot muuttuivat vaelluksen aikana sateiksi, yöpakkasiksi ja punaisiksi mustikan varvuiksi.

Kesä on pohjoisessa lyhyt, ja hitaasti kulkiessa ehtii nähdä, kuinka luonto muuttuu.

Aistit ovat herkemmät.

Kuulen tarkemmin, näen kauemmas.

Mielikuvitus laukkaa. Tuntuu, kuin iso valkoinen poro seuraisi kilometrikaupalla. Aivan kuin kuulisin jonkun laulavan kauempana.

Yksin kun vaeltaa, täytyy valmistautua kaikenlaiseen.

Täytyy kantaa kaikki omat tavaransa. Kukaan ei jaa teltan painoa, trangiaa, kaasua eikä ruokaa. Rinkka painaa hirveän paljon.

Matkan varrella vastaan tulee ultra light -tyyppejä. Jotkut ovat leikanneet hammasharjansa puoliksi. Minä kannan kokonaista hammasharjaa ja 33 kiloa selässäni, mutta ajatus siitä, että voin harhailla viisi viikkoa erämaassa ilman hätää ruuan loppumisesta, tuntuu vapauttavalta.

Menen omaa vauhtiani, semmoisia päivämatkoja kuin haluan ja syön silloin kun on nälkä. Paras päivämatka painavan rinkan kanssa on minulle vajaa 20 kilometriä ja maistuvinta (ja kutakuinkin ainoaa) ruokaa on linssisoijavihannessekoitus.

Pitää olla vähän tavallistakin huolellisempi. Nilkkaa ei saa nyrjäyttää eikä kannata sairastua, kun kukaan ei ole auttamassa.

Turvallisuuteen täytyy panostaa. GPS-laite ja mahdollisuus lähetellä satelliittitekstareita tuo turvaa, vaikka laitetta ei käyttäisikään, ja hyvän teltan kanssa ei tarvitse jännittää, kuinka se kestää ukkosmyrskyn. Rinkasta löytyvät tietysti kartat, kompassi, ensiapupakkaus, puukko ja tulitikut.

Vaikka lähtisi liikkeelle omin päin, yksin ei tarvitse olla kauaakaan. Kungsledenin alku- ja loppupää ovat suosittuja vaellusreittejä, ainoastaan keskiosa Kvikkjokkista Ammarnäsiin on hiljainen.

Paras paikka tutustumiseen on sauna, ja Ruotsin erämaassa niitä tulee vastaan kiitettävän usein.

Kun polulla tuntemattomat usein sanovat “hej, god tur” ja pyyhältävät eri suuntaan, saunassa ehtii jutella. “Mistä olet tullut, minne olet menossa, mistä saa pizzaa ja onko vastaasi tullut karhuja”, kysytään. Tai sitten vertaillaan rakkoja ja kolotuksia.

Koko ajan jaksetaan ihmetellä, että onpa upeaa olla täällä.

Pidin lepopäivän suunnilleen kerran viikossa. Nukuin pitkään, söin, kuuntelin äänikirjoja ja nukuin taas. Keräsin voimia ja huolsin kenkiä, laskin ruokapusseja ja kuivattelin sukkia.

Lepopäivät olivat tärkeitä jaksamiselle ja vaelluksen jaksottamisella, ja lepopäivän jälkeisenä aamuna tuntui aina mahtavalta nostaa rinkka taas selkään ja jatkaa matkaa.

Ainoastaan yhtenä päivänä väsytti eikä kävely kulkenut.

Tuuli vastaan, sateli, ja ylämäki ei vain loppunut. Istuin mättäillä syömässä mustikoita, säädin rinkkaa, istuin taas kivelle.

Laitoin teltan pystyyn puolilta päivin. Kuuntelin, kun tuuli lepatti teltan kattoa vasten ja menin nukkumaan jo alkuillasta.

Seuraavana päivänä energiaa oli niin, että tuntui kuin olisin lentänyt tuntureiden yli.

Hemavaniin saavuin syyskuun alussa. Olo oli epäuskoinen ja haikea. Olisin halunnut vielä jatkaa kävelyä, mutta polku loppui.