15.6.2018 astuin Bussista ulos. Väsyneenä istumisesta nostin Savotta rinkkani tien reunaan. „Tämä se paikka siis on.“, ajattelin. Olin kuvitellut tätä hetkeä montaa kertaa viimeisten kuukausien aikana. Todellisuus poikkesi kahdella tapaa omasta mielikuvituksesta. Retkiromantiikka puuttui kun tunsi rinkan painon olkapäissä ja tuulen puhaltavan tarpeeksi kovaa täytyäkseen nojata sen suuntaan kävellessä. Samaan aikaan maisemat olivat kauniimmat, kuin mikään kuva antoi minun ymmärtää. Oli myöhä iltapäivä ja Hemavanin katukuvassa ei nähnyt ihmisiä. Tiesin meno-suunnan vain karkeasti, mutta en jaksanut ottaa karttataskua rinkasta esiin, joten lähdin kävelemään mäkeä ylös. Noin tunnin kävelyn jälkeen epävarmuus hallitsi tunteitani. Olin valmistautunut omien resurssien mukaan parhaalla mahdollisella tavalla, mutta 7°tuuli, tihkusade, ylämäki ja 60kg selässä heikensivät itsevarmuutta. Matkan jännitys ja asettamien tavoitteiden paine herkistivät mielialaani. Pienen sisäisen taistelun jälkeen päätin olla stressaamatta ja nautti tästä mahdollisuudesta. Tässä vaiheessa en tiennyt miten mahtava reissu edessäni oli. Pahin skenaario olisi liian aikainen lopettaminen tai vamma ja kumpikaan ei ollut minulle todennäköinen vaihtoehto. Jos nyt lähtisin uudestaan, en tuhlaisi niin monta ajatusta epäolennaiseen, vaan nauttisin päivästä toiseen pienistä asioista.

Ensimmäiset päivien aikana en väsyttänyt itseäni fyysisesti, koska rinkan paino esti minua vaeltamasta liikaa. Selkälihakset eivät yksinkertaisesti jaksaneet kantaa yli 20 km päivässä. Odotukset tulevista etapeista ja Kungsledenin alun hiljaisuus rauhoittivat kuitenkin mieltäni. Lisäksi tapasin erittäin miellyttävä herrasmiehen Tsekistä. Hän kertoi olevansa matemaatikko ja pyrkivän irtautua arjesta vaelluksella. Sain nauttia hänen seuraa aina lyhyesti teltta-paikoilla noin viiden päivän ajan. Syy oli minun nopea vaellus-vauhti. Tykkään yleensä vaeltaa pidempään vähän rauhallisemmin, mutta en jaksanut pitää rinkkaa selässä niin pitkään.

Ajan myötä kehoni alkoi toimia niinkuin oli tarkoitus. Palautuminen nopeutui ja osasin paremmin nauttia hetkestä. Raskas suoritus tekee tästä hyvin helppoa. Mantrani muuttui päivän aikana tasaisesti. Mantrat kuuluivat näin: Aamulla; „Varusteet kasaan ja liikkeelle.“ , Aamupäivällä; „Jaksaa, jaksaa!“ Päivällä; „Pizzaa, pizzaa, pizzaa.“ Iltapäivällä; „Pehmeä patja, pehmeä patja.“ Illalla; „Kengät pois, kengät pois“.

Rutiini miellytti aivojani. Elämä oli yksinkertainen. Ajatuksiini kuuluivat: seuraavan aterian ajankohdan suunnittelu, jatkamisen kannattavuuden pohtimista tai menetelmän valinta joen ylitykseen. Minulla oli pohjimmiltaan vain yksi tehtävä, kävellä. Tätä tehtävää oli hauska suorittaa, koska sen rinnalle tuli monia retkeilyn tietotaidon osuuksia. Itsensä terveenä pitäminen, nauttiminen, henkisesti ja fyysisesti kehittyminen kuuluivat arkeen.

Pitkä yksinäisyys yhdistettynä lyhyisiin kohtaamisiin uusien ihmisten kanssa oli parhaita puolia niin pitkästä retkestä. Päivä metsässä lataa mielen joiksikin päiviksi, viikko riittää kuukaudeksi ja yli kuukauden retkestä palaa uutena ihmisena takaisin. Paineet, vastuu tai vastaavat asiat kohdistuvat ainoastaan vaeltajaan. Tämä puhdistaa mielen samalla tavalla, kuin sitruuna kuuri puhdistaa kehon. Tietyn väliajoin aloin yhtäkkiä nauramista. En tiennyt mistä olin niin iloinen. Syy saattoi olla luonto, tyytyväisyys tai muuten vain maailma. Tämä selviää minulle ehkä seuraavalla retkellä. Läheisyys luonnon kanssa on myös mahtava tunne. Kun on jano, juo kirkkaasta joesta. Kun on huollon hetki, kaivaa rinkasta tarvittavat varusteet. Kun haluaa pitää taukoa, joka ikinen paikka kelpaa täydellisesti. Kun on unelmoinnin hetki, katsoo kaukaisuuteen.

Ihminen, joka ei ole käynyt tunturimaisemissa saa liitteenä olevista kuvista osviittaa siitä kuinka avaraa ja hiljaista siellä on. Ihminen, joka on nähnyt sitä, ikävöi paikkaa luultavasti. Suurin osa vaeltavista oli ollut alueella jo aikaisemmin. Mitä pohjoisemmaksi liikuin reittiä pitkin, sitä pidempään ihmiset olivat liikenteessä. En todellakaan ollut „kovin“ vaeltaja siellä. Seuraava anekdootti osittaa tämän hyvin. Olin vaeltanut noin 200km Kungledeniä ja saman verran Padjelantaa. Lisäksi huiputin joitakin polun lähellä olevia vaaroja. Olin korkeasti motivoitunut saapuessaan Norjan rajalle. Tyytyväisenä siihen menneeseen suoritukseen ja rutinoituneena laitoin Ken Folletin äänikirjaa soimaan, ja kävelin merkittävästi kevyemmällä rinkalla Norjaan. Sää oli mitä parhain ja Padjelantan kaunis etappi lisäsi odotuksia Kalottireitille. Tilanne kääntyi äkkiä kun väsymyksestä rytmi hajosi ja jouduin jatkamaan yöllä. Yöllä maisemat ovat kauniimpia, koska auringon nousu ja lasku aiheuttaa mitä mahtavampia värejä ja heijastuksia. Erityisesti vesi ja lumi saavat uskomattoman sävyn. Haittapuolena ovat iso määrä hyttysiä. Huono rytmi pakotti minua nukkumaan aamulla pidempään, mikä osoittautui vaikeaksi kuumuuden takia. Lisäksi maasto muuttui todella haastavaksi. Korkeuserot yhdistettynä kivikkoiseen maastoon ovat mitä hitaampia ylitettäviä maastoja, ja sitä riitti Norjan Kalottireitillä. Palattuani Ruotsin puolelle noin 200km myöhemmin maasto muuttui helpoksi, hyttyset vähenivät ja rytmistä oli saatu taas kiinni. Olin kuitenkin vielä palautumassa rankasta viikosta. Juuri kun suoritus oli niin sanotusti noussut päähän ja ylpeilin jo mielessäni kuinka kova toveri olen, ystävällinen rouva eläke-iässä tuli minua vastaan, palauttaakseen minua maan tasolle. Juteltuaan hänen kanssa hetken, minulle selvisi hänen suuntaavan sinne mistä juuri tulin. Hän oli vaeltanut jo Kilpisjärveltä Abiskon kautta Norjan rajalle Unna-Allagas hytille, jossa tavattiin. En voinut uskoa miten hyvässä kunnossa niin hento ihminen voi olla. Varoitin häntä raskaasta etapista, jota hänellä oli edessä. Kun luulin kuultuani mahtavimman tarinan hänestä, hän pisti vielä paremmaksi. Varoitukseen hän vastasi vaeltaneensa Kalottireitin jo kokonaisuudessan ja tietävän kuinka haastava kivikko hänen edessä oli. Olin luvannut itselleni välttää kivikkoa loppu elämän, joten kysyin, miksi hän menisi uudestaan sinne, jos hän tietää olosuhteet. Vastauksena tuli: „Minulla on polvet huonossa kunnossa ja kunto ei ole enää paras, joten ajattelin vaeltaa vielä kerran Kalottireitin kun se on vielä fyysisesti mahdollista.“. Nöyränä jatkoin matkaani Abiskoon. Rouva kävi seuraavina päivinä monesti mielessäni. Toivottavasti olen tulevaisuudessa itse yhtä positiivinen kuin hän.

Abiskossa tapasin lyhyesti hyvän ystävän, joka sattumalta oli kesätöissä siellä. Tuttu ihminen ja pari lepopäivää paransivat mieltä ja kehon uudelle tasolle. En halunnut kantaa rinkkaa enää, joten päätin luopua kaikesta epäolennaisesta. Pelkkä lantiovyö ja Ortliebin pikku-reppu sisälsivät tarpeelliset varusteet ja muonaa Kilpisjärvelle. Nämä viisi päivää olivat tietynlainen kohokohta vaelluksessa. Olin tässä vaiheessa varma lopettavani Kilpisjärvelle. Olin täysin terve, mutta lukematon määrä pieniä vaivoja estivät nautinnon lopullisesti. Sain siis ylitettyä itseäni. Saavutin abstraktia tavoitettani. Olin rikki ja iloinen.