Syksyllä 2018 oli tie vienyt jälleen Nepaliin ja suuntana olivat Himalajan maagiset vuoristopolut ja jylhät maisemat. Aikaa polkujen talsimiseen oli noin kuukauden päivät ja halusimme tehdä yhden yhtenäisen pitkän vaelluksen. Halusimme myös vaeltaa ainakin osan matkasta vähemmän tallatuilla poluilla poissa kaikkein suosituimmilta trekkireiteiltä, viettää telttaöitä sekä päästä nauttimaan niin vuoristokulttuurista kuin myös erämaisista alueista. Niinpä pitkän karttojen tutkimisen jälkeen reitiksi valikoitui vaellus kolmen Himalajan 8000 metriä korkean jättiläisen, Manaslun, Annapurnan sekä Dhaulagirin, ympäri. Ristimme tämän lenkin tuttavallisesti MAD-Circuitiksi.

ANNAPURNA

Kävelemme ylös loivaa hiekkatietä kohti edessä häämöttävää pientä kylää. ”Car!”, joku seurueesta huutaa. Kaikki väistävät tien sivuun, kun koliseva jeeppi täynnä ihmisiä pyyhkäisee ohitsemme. Pöly laskeutuu ja kävelemme seuraavalle guest houselle, istumme alas ja tilaamme aamupalan numero kaksi.

Tämä on ensimmäinen päivämme Annapurna Circuit -vaellusreitillä. Saavutimme aikaisemmin aamulla Dharapanin kylän, joka oli päätepiste Manaslu Circuitille sekä Annapurnan vaelluksemme alkupiste.

Alkumatkan reheviä maita ja omenatarhoja.

Ero äsken kierrettyyn Manasluun on selvä heti alkumetreiltä lähtien. Ihmisiä on liikkeellä paljon enemmän ja polun, tai tässä vaiheessa tien, varret ovat paljon tiheämmin rakennettuja: majataloja ja teetupia tulee vastaan hyvinkin tiuhaan. Siinä missä Manaslu Circuit oli pääasiassa rauhallista vuoristopolkua, joutuu Annanpurnaa kiertäessä alkumatkasta kävelemään usean pätkän myös hiekkatietä pitkin. Välillä ohi pyyhkäisee autoja, välillä taas moottoripyöräseurueita.

Toisinaan polku myös onneksi sukeltaa metsän suojiin pois tieltä ja meno muuttuu rauhallisemmaksi. Myös tahtimme on rauhallisen verkkainen. Manaslun jälkeen, ja ennen edessä olevia rankempia osuuksia, olemme ajatelleet ottaa rennosti ja kerätä voimia matkalla Dharapanista alueen isoimpaan kylään Manangiin. Matka kestää käytännössä kolme ja puoli päivää rauhallisesti kävellen ja jo valmiiksi akklimatisoituneet kehomme kulkevat tämän osuuden kevyesti.

Laaksossa viljellään runsaasti omenoita ja nautimme niistä valmistettuja herkkuja matkalla Chamen kylään. Chameen saavuttuamme majoittaudumme mukavaan majataloon, tankkaamme runsaasti hyvää ruokaa ja suuntaamme kylpemään lähellä oleville kuumille lähteille.

Chamesta lähdettyämme seuraava kylä on kahteen osaan jakautuva Pisang. Suuntaamme kylistä matalampaan eli Lower Pisangiin. Reitin täältä laakson alueen pääkylään Manangiin voi vaeltaja valita kahdesta eri vaihtoehdosta. Fiiliksestä ja voimista riippuen voi kävellä joko laakson pohjalla kulkevaa tietä pitkin, mikä on nopein ja helpoin vaihtoehto. Jos haluaa saada hyvät näkymät alas laaksoon ja päästä kulkemaan pienempää vuoristopolkua pitkin, on Manangiin mahdollista suunnata Upper Pisang kylän kautta ja jatkaa matkaa korkealla laakson yläpuolella. Ylempää maisemat ympäröiville vuorille, etenkin Annapurna II:lle ovat todella hienot.

Pisangin paras ravintola.

Itse kuljin ylemmän polun vuonna 2015 Annapurnaa kiertäessäni, joten nyt päätämme yhteistuumin suunnata Manangiin helpompaa reittiä pitkin. Valitsemme siis suunnaksi laakson pohjan tasaisemman reitin. Managissa on tarkoitus viettää yksi välipäivä, ei niinkään enää korkeuteen sopeutumisen takia, vaan pikemminkin vain antaaksemme kehoillemme hieman aikaa levätä. Siitä seuraavina päivinä on luvassa taas runsaasti jyrkkää ylämäkeä.

Laakson pohjalla matkalla Manangiin. Tässä vaiheessa tietä pitkin saa kävellä jo melko rauhassa ja vain harvakseltaan ohi saattaa ajaa yksittäinen auto.

Olen itse melko huono pitämään kunnon lepopäiviä. Näissä ympäristöissä vain riittää niin paljon kiinnostavia paikkoja koluttavaksi. Niinpä Sonjan ja Peterin jäädessä nauttimaan cappuccinoja yhteen Manangin kahviloista, suuntaan itse päiväretkelle kohti lähellä sijaitsevaa Milarepa Cavea.

Manang nähtynä matkalla Milarepa Cavelle.

Milarepa Cavella päästäkseen on palattava jonkun matkaa takaisin Manangiin johtavaa tietä. Tien varresta riippusilla kohdalta tulee vastaan kyltti, joka opastaa luolalle. Polku vie aluksi halki jakkien laiduntaman niityn ja sukeltaa sen jälkeen metsään ja lähtee nousemaan jyrkästi ylöspäin.

Rukouslippujen määrä kertoo paikan uskonnollisesta merkityksestä.Mr. Milarepa and his loyal companion Mr. Kera Gompa Dorjee

Matka luolalle kestää noin 3 tuntia ja nousija palkitaan avarilla maisemilla Manangin laaksoon ja kauas ympäröiville vuorille. Reitti on koko matkan helppoa seurattavaa ja perillä kulkijaa odottaa aluksi pieni pyhäkkö ja vähän ylempänä itse mystistä joogi Milarepaa sekä metsästäjä Kera Gompa Dorjeeta esittävät patsaat. Varsinainen luola on romahtanut, eikä sinne ole pääsyä. Syön eväitä, nautin maisemista sekä paikan tunnelmasta. Takaisin Manangiin palaan myöhäiselle lounaalle.

Manangista löytyy hyvien kahviloiden lisäksi myös elokuvateatteri sekä pari suhteellisen hyvin varusteltua kauppaa. Leffat jätämme tällä kertaa väliin, mutta kaupoissa käymme täydentämässä varastojamme. Vaelluksen seuraavalla etapilla viettäisimme yhden yön telttaillen, joten tarvitsemme ruokaa sekä keittimiin kaasua. Kaikkea tarpeellista on onneksi tarjolla. Muonatäydennys koostuu pääasiassa ramen-nuudeleista, tsampa-puurosta ja Snickerseistä. Nam.

Manang

Seuraavana aamuna Manangista lähdön jälkeen polku haarautuu kahteen suuntaan. Toinen tie vie kohti korkeaa Thorung La -solaa, joka on Annapurna Circuitin korkein kohta. Suurin osa vaeltajista suuntaakin kulkunsa sinne. Itse käännymme toiseen suuntaan, eli kohti yli kilometrin korkeammalla sijaitsevaa suurta Tilicho -jäätikköjärveä.

Manangiin kulkevasta tiestä ja suuresta suosiostaan huolimatta myös perinteinen Annapurna Circuit on kuitenkin erittäin hieno vaellusreitti, joka jokaisen Nepalissa viihtyvän ja sinne matkaa suunnittelevan kannattaa käydä kokemassa ainakin kerran.

Ennen lähtöä Manangista oli vielä aivan pakko käydä ostamassa omenaviinerit matkaevääksi.

Tilicho on Annapurna Circuitin suosituin lisälenkki ja moni sisällyttääkin sen matkaohjelmaansa. Perinteiseen Circuitiin se tekee noin puolentoista päivän lisän. Suunnatessamme kohti järveä emme todellakaan saa siis olla vielä yksin. Liikkeellä on suuri määrä muitakin vaeltajia. Tilicho on noussut suureen suosioon myös nepalilaisten itsensä keskuudessa ja moni kotimaan turisti Kathmandusta asti haluaakin päästä ottamaan selfien järven hohtaessa taustalla.

Käytännössä lähes kaikki järvelle nousijat suuntaavat sinne vain päiväretkelle ja palaavat sitten samaa tietä takaisin. Oma tarkoituksemme on kiertää järvi ja ylittää sen toisella puolella sijaitseva Mesokanto La -sola. Tämä vaelluksen osuus olisi paljon rauhallisempi ja jopa erämaisempi aiempiin pätkiin verrattuna.

Mesokanton ylityksestä oli melko vaikea saada mitään kunnon tietoa ennen matkaa. Onnistuin löytämään yhden englanninkielisen blogin, jossa porukka oli käyttänyt tätä solaa reittinään. Kuvaus oli kuitenkin melko vajavainen ja siitä jäi fiilis, että se oli lievästi jenkkityyliin liioiteltu. Solan toisella puolella piti kuitenkin olla todella jyrkkä lasku, joka saattaisi jäisenä olla vaarallinen. Tästä syystä ostimme Managista mukaan kaksi paria kevyitä vaelluskenkien päälle venytettäviä jäärautoja.

Matka Tilicho -järvelle on maisememiltaan monipuolinen. Polun mielenkiintoisin pätkä on ehdottomasti niin sanottu landslide area, jossa polku kulkee käytännössä irtonaisesta sorasta koostuvan rinteen poikki. Rinne on paikoin melko jyrkkä ja irtonaista soraa valuu silloin tällöin polun yli jatkaen matkaansa kohti kilometrin alempana virtaavaa jokea.

Landslide area

Käsikädessä käyden matka ei ole niin pelottava

Kulku-ura on kuitenkin tehty leveäksi ja paikoin polkua on myös vahvistettu kivisillä tukirakenteilla. Koko matkan jyrkimmässä kohdassa ennen varsinaisen landslide arean alkua on myös rakennettu kaiteet kulkua turvaamaan. En pidä matkaa alueen läpi hyvällä säällä mitenkään vaarallisena, mutta rinnettä kannattaa tarkkailla aktiivisesti pienten kivivyöryjen varalta.

Landslide arean jälkeen saavumme yöksi Tilicho Basecampiin. Basecamp on käytännössä kolmesta majatalosta koostuva pieni keskittymä. Näin sesongin aikana järvelle suuntaa paljon enemmän porukkaa, kuin mitä majataloilla on majoituskapasiteettia. Saapuessamme perille kaikki huoneet ovat täyteen buukattuja. Jokainen ruokasali on täpöten täynnä ihmisiä ja istumatilaa on vaikea löytää.

Edessä näkyvässä rinteessä voi nähdä seuraavan päivän nousun Tilicho Lakelle. Base Camp sijaitsee piilossa kulman takana.

Lopulta pöytätilaa kuitenkin järjestyy ja saamme sovittua majatalon isännän kanssa, että nukkuisimme ruokasalin lattialla seuraavan yön. Emmekä ole ainoita. Päivällällisen jälkeen isäntä ohjeistaa porukan ja yhteisvoimin kannamme ruokasalista pihalle kaikki tuolit sekä pöydät. Tämän jälkeen levitetään lattialle ohuet viltit alustoiksi ja käymme kaikki nukkumaan tiiviiseen siskonpetiin. Onneksi meillä on omat makuualustat kannossa, ne ovat huomattava mukavuustekijä ja ilman niitä yöstä voisi tulla paljon kylmempi. Hyvä kokemus tämäkin. Ei muuta kuin korvatulpat korviin ja unta palloon. Seuraava päivä tulisi olemaan pitkä.

Korvatulpat ja oma makuualusta takaavat hyvät yöunet majatalon lattialla.

Aamu sarastaa ja heitämme huiviin tukevan aamupalan. Sitten rinkat selkään ja menoksi. Tilicho Lake sijaitsee vielä noin kilometrin korkeammalla, joten nousumetrejä riittää tahkottavaksi. Jälleen kerran isot rinkkamme herättävät ihmetystä. Suurin osa ihmisistä on jättänyt tavaransa majataloon, josta ne samaa reittiä palatessaan hakisi, ja on nyt liikkeellä kevyen repun tai vain vesipullon kanssa.

”Miksi ihmeessä raahaatte noita isoja rinkkoja järvelle asti?”

”Koska nautimme siitä! Emmekä palaa samaa reittiä takaisin vaan jatkamme eteenpäin.”

”En tiennytkään, että se olisi edes vaihtoehto.”

Ylämäkeä kyllä riittää. Ja tuuleekin kunnolla. Silti hymyilyttää.

Moni ei olekaan tietoinen, että Annapurnaa kiertäessä voi käyttää jotain muutakin solaa kuin vain Thorung La:ta. Yksi selvä syy siihen, miksi tämä reitti ei ole niin suosittu on se, että se vaatii telttayöpymisen. Monikaan ei vaivaudu kantamaan telttaa mukanaan, koska Circuitin pystyy kiertämään myös mukavasti majatalosta majataloon. Sekin on ihan ymmärrettävää. Ja onhan se totta, että myös Thorung La on upea sola ylittää. Tässä vaihtoehdossa on vain jotain vähän eksoottisempaa ja mielenkiintoista.

Maisemaa takaisin tulosuuntaan.

Mielenkiintoista erityisesti siksi, että emme edes ole täysin varmoja missä kohtaa ylitettävä sola tarkalleen sijaitsee. Eri kartoissa Mesokanto Pass on merkitty eri paikkoihin ja parhaimmillaan jossain kartassa on kolme eri Mesokanto La -nimellä merkittyä solaa. Mihin näistä nyt suuntaisimme? Olisiko reitti merkitty ja veisikö sinne helposti seurattava polku? Olisiko solasta turvallista laskeutua alas? Nämä ovat kysymyksiä, joihin meillä ei ole selvää vastausta. Mutta jos minulta kysytään, lisää se vain homman mielekkyyttä entisestään.

Lounastauko. Jos Mesokanton haluaa ylittää ilman telttailua, on myös mahdollista yöpyä järven rannalla olevassa pienessä teetuvassa. Tämä vaatii kuitenkin hieman järjestelyjä ja yöpyjän täytyy hommata erikseen lupa tuvan käyttämiseen Tilicho Basecampin majatalon pitäjältä. Matkan solaan ja Jomsoniin voi taittaa tuvalta päivässä, joskin se päivä tulee olemaan erittäin pitkä.

Järvelle saapuessamme tuuli on kylmä. Ostamme pienestä teetuvasta kupilliset kuumaa teetä, ihailemme tovin maisemaa ja jatkamme matkaamme. Ihmisjoukot jäävät taakse ja tästä eteenpäin olemme ihan vain omassa seurassamme.

Suuntama Mesokanto.

Noin puolen tunnin kävelyn jälkeen pysähdymme tekemään lounasta vanhalle telttapaikalle ja silmäilemme seuraavaa etappia; näyttää soraiselta ja suht jyrkältä nousulta. Järveä ei voi kiertää sen rantaa pitkin, sen estävät vedestä pystysuoraan nousevat korkeat kallioseinät. Vaeltajan on noustava aluksi kohti Eastern Pass nimellä kulkevaa 5300 metrissä sijaitsevaa solaa ja suunnata sen ylityksen jälkeen kohti järven pohjoisrantaa.

Loppujyrkkä ennen Eastern Passia.

Matka Eastern Passiin taittuu parissa tunnissa ja viimeiset sata korkeusmetriä ovat ehkä koko matkan jyrkin osuus. Askeleensa saa paikoin asetella tarkkaan ja varoa liukastumasta irtokiviin. Maisemat ovat karun kauniit ja vuosimijoonien pituisten geologisten prosessien jäljet näkyvät ympäröivissä vuorissa.

Solassa tuulee ja pysähtyessä varjossa alkaa palella. Emme siis pidä ylhäällä sen pidempiä taukoja, vaan suuntaamme samantien eteenpäin. Päivä on jo pitkällä ja haluamme päästä leiriin hyvissä ajoin ennen pimeää.

Tämä osuus on hyvin erämainen: ei mitään merkkejä ihmisen asutuksesta missään. Vain karua ylänköä ja korkeita huippuja silmän kantamattomiin. Tästä johtuva autiuden tunne saa omat suupieleni nousemaan hymyyn ja tunnen kuinka alan rentoutua. Kaukana edessä näemme nyt ensi kertaa myös kolmannen jättiläisen, jonka ympäri tarkoituksemme on kävellä; Dhaulagiri nousee ympäristöään korkeammalle ylväänä valkoisena kartiona ja näyttää niin kauniilta alkuillan auringossa.

Mustangin huiput siintävät horisontissa.

Tasangon jälkeen seuraa jyrkkä alamäki ja saavumme risteykseen. Alaspäin viettävä uoma näyttäisi johtavan järven pohjoispäähän. Paikalla on kuitenkin kyltti, joka osoittaa Mesokanto -solan sijaitsevan suoraan edessä päin. Tässä kohtaa vaeltaja voikin valita kahdesta vaihtoehdosta. Voi joko laskeutua pari sataa metriä järvelle yöpymään tai jatkaa jyrkkää sivurinteessä kulkevaa polkua suoraan kohti solaa menettämättä korkeutta. Risteyksessä on myös pari pientä telttapaikkaa ja puro. Me suuntaamme alas järvelle.

Laskeutuessamme järvelle näemme harjanteella karavaanin matkalla kohti solaa. Mikä porukka tämä on, ja miksi he suuntaavat solaan juuri ennen pimeän tuloa, jää arvoitukseksi.

Saavutamme järven rannan juuri kun aurinko on painumassa mailleen. Tilicho on tyyni ja niin on myös myös matkalaisen mieli. On muuten todella hieno paikka olla yötä. Iltapalaa syödessä ja teetä hörppiessä on mukava katsella kuinka auringon viimesäteet maalaavat ympäröivät vuoren oranssin eri sävyihin. Tilicho Peak, Great Barrier, Roc Noir, Gangapurna…näihin maisemiin on hyvä nukahtaa ja niistä on myös mukava herätä.

Yö sujuu rauhassa ja saamme nukuttua hyvin. Aamupalan jälkeen käymme pikaisella aamu-uinnilla, jonka jälkeen suuntaamme kulkumme taas ylös kohti solaa. Näemme ylemmillä rinteillä muutaman kantajan. Ilmeisesti järven rannalla oli yöpymässä jossain edempänä myös toinen trekkiporukka, joka nyt lähtee vastakkaiseen suuntaan.

Aamuauringon säteet saavuttaa leirin.

Järveltä solalle vie hyvin selkeä harjannetta pitkin kulkeva polku. Sää on taas mitä parhain. Tilichon turkoosi vesi kimaltelee auringossa ja vuoret hohtavat kauniin valkoisina. Vähitellen näkyviin tulevat ylhäällä liehuvat rukousliput, jotka merkkaavat solan sijainnin. Vielä viimeinen jyrkkä ylämäki ja olemme perillä.

Ylhäällä tapaamme muutaman kantajan, jotka ovat matkalla samaan suuntaan kuin me. Tervehdimme toisiamme ja pian sen jälkeen he aloittavat matkan kohti solan toisella puolella sijaitsevaa Jomsomin kaupunkia. Jomsom on myös meidän määränpäämme tälle päivälle.

Mesokanto

Fiilistelemme hetken maisemia, jonka jälkeen aloitamme itsekin matkamme alas. Matkaa Jomsomiin on vielä hyvä tovi taitettavana. Kilometrejä kertyy noin 15 ja laskua huimat 2500 metriä. Aloitamme jyrkän laskeutumisen.

Näkymä alas solasta.

Mesokanto Lan ensimmäiset 300 metriä ovat hyvin jyrkää pientä sorapolkua. Vaeltajan on hyvä olla vireänä, koska polulla liukastuminen voisi johtaa usean sadan metrin syöksyyn alas kivistä rinnettä. Jos polku olisi jään tai lumen peitossa, voisi tämä osuus olla siis suhteellisen vaarallinen. Jonkinlaiset jääraudat ja sauvat olisivat ainakin vähimmäisvarusteita, jotka olisi hyvä olla mukana. Nyt polku on kuitenkin onneksi jäästä ja lumesta vapaa ja laskeutuminen on helppoa, vaikkakin tarkkaavaisuutta vaativaa. Ei siis ongelmia. Manangista ostamamme kevyet jääraudat saavat jäädä reppuun.

Jyrkkää laskua. Onneksi polku on lumesta ja jäästä vapaa.

Alkujyrkän jälkeen reitti loivenee nopeasti, eikä vaaraa alamäkeen suistumiselle enää ole. On vain pitkä polku ja lopulta tie kaukana alhaalla odottavaan kylään. Ja tietenkin maisemat. Olemme nyt siirtyneet Mustangin alueen puolelle ja miljöö on kuivaa ja jylhää. Kaukana edessä lymyilee Dhaulagiri kumppaneineen ja alhaalla siintää karu hiekkainen jokilaakso. On hyvä, ettemme suunnitelleet telttayöpymisiä tälle puolen solaa, koska käytännössä koko matkalla Mesokantosta Jomsomiin ei löydy yhtään kunnollista vedenottopaikkaa. Kuten edellä jo todettu, seutu on hyvin kuivaa.

Laskeutumassa Jomsomiin.

Auringon viime säteiden valaistessa maisemaa saavumme ikuisuudelta tuntuneen matkan jälkeen perille kylään. Etsimme majatalon, huuhdomme edellispäivinen tomut suikussa ja tilaamme juhla-dhal batit sekä oluet. Annapurnan osuus on nyt päätöksessä. Ja samalla loppuu myös meidän kolmen yhteinen matka. Aikataulullisista syistä Peter lentää täältä takaisin Pokharaan ja palaa kotiin. Minä ja Sonja jatkamme vielä vaelluksen kolmannelle osuudelle: syrjäisimmälle etapille Dhaulagirin ympäri.

Viimein edessä alhaalla siintää Jomsom.

Dhaulugiri Circuit on siitä mielenkiintoinen vaellusreitti, että siitä oli etukäteen vaikeaa löytää mitään kunnollista tietoa. Pari lyhyttä videota ja yksi vaellusblogi olivat käytännössä ainoat tiedonlähteet. Siellä ei tuntunut juuri kukaan käyvän. Myöskään Lonely Planetin Trekking in Nepal Himalayas ei juuri tarjonnut apua.

Jomsomin pölyisellä raitilla.

Puhuin Dhaulagirista myös kolmen paikallisoppaan kanssa. Kukaan ei ollut käynyt siellä, eikä osannut sanoa juuri mitään tarkempaa reitistä. Kommentit olivat yleensä luokkaa: ”It’s dangerous!”, ”I don’t know anyone who goes there.”, ”Nobody goes to Dhaulagiri!”.Dhaulagiri I

Näiden kommenttien inspiroimana ja motivoimana päätämme täyttää muonavarannot ja suunnata selvittämään minkälainen tämä mystinen vaellusreitti oikein todellisuudessa on.

Seuraavaksi vuorossa tämän vaelluksen grande finale, eli Dhaulagiri Circuit

Lue lisää